"Miksi salpasit sinä hänet sisään?"
"Hän suututtaa minua, eikä se kuulu sinuun, miten minä kasvatan lapsiani."
Maailma musteni miehen silmissä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin
Felix'in äänen, joka huusi:
"Älä lyö häntä, älä lyö, minä pyydän sinua, isä." Mutta raivous vimmastutti häntä ja hän löi naista puristetulla kädellä päin kasvoja. Hän näki veren vuotavan hänen nenästänsä. Hän kävi rohkeammaksi nähdessään verta. Hän tarttui vaimoa molemmin käsin olkapäistä ja lennätti hänet kumoon lattialle. Vaimo kirkui ääneen ja huusi apua. Mutta mikään ei voinut nyt pidättää raivoavaa miestä. Kuin olisi hän tyhjentänyt kaiken hätänsä ja surunsa, koko elämän tuskan ja häpeän noihin koviin lyönteihin, kuritti hän häntä nyrkillään katsomatta, mihin lyönti sattui. Toiset lapset syöksivät ulos. Mutta Felix seisoi jälellä ja kerjäsi ja pyysi hänen lakkaamaan.
Kun Ivar Lyth väsyi, kohosi vaimo jälleen ylös ja vihasta leiskuvin silmin tarkastelivat he toisiansa. Vaimo oli äkkiä tullut raittiiksi, nousi ylös ja osoitti ovelle.
"Sinä olet lyönyt minua", sanoi hän. "Minä otan teidät todistajiksi, että hän on lyönyt minua niin että verestymiä on noussut."
Silloin kääntyi Ivar Lyth ja näki, että oli unohtanut sulkea oven.
Kynnyksellä seisoi kolme naapurinvaimoa tarkastellen häntä inholla.
"Kyllä", huusivat he. "Me voimme todistaa, ja teemmekin sen."
Miehen voima oli tässä silmänräpäyksessä masentunut ja hän oli vaaraton kuin lapsi. Mitä naiset sitten sanoivat, ei hän kuullut. Hän istuutui vain ja käänsi heille selkänsä. Hän tunsi vain, ett'ei koskaan saisi oikeutta ja että kaikilla oli valta häneen. Hän olisi tahtonut mennä ulos, mutta ei voinut liikuttaa itseään.
Hän istui hiljaa ja kuuli naisten kauan seisovan ovella ja keskustelevan, mutta mitä he sanoivat, ei hän kuullut. Hän ymmärsi vain yhden seikan, nimittäin että nyt voisi hän vähemmän kuin koskaan suojella Felix'iä. Nyt oli hän joutunut huonon miehen huutoon, eikä hän voisi koskaan puolustaa ei itseään eikä muita.