Niin seisoi hän kauan voimatta eroittaa pienintäkään. Mutta ihmeellistä kyllä ei hänen päähänsä hetkeksikään juolahtanut, että hän tällä kertaa olisi voinut tulla turhaan. Hänen tarkkaavaisuutensa oli teroittunut äärimmäisyyteen asti ja vihdoin kuuli hän myöskin äänen. Se tuli selvästi hänen omasta asunnostansa. Mutta se oli niin heikko, että hän alussa ei voinut kuulla, mitä se oikeastaan oli. Yht'äkkiä säpsähti hän arvellen tuntevansa Felix'in äänen. Se, mitä hän kuuli, ei ollut itkua, vielä vähemmin parkua. Se oli hiljaista, tukahutettua uikutusta, mutta se vihlasi kuuntelevan miehen korvia kuin mitä saatanallisin ääni, mitä hän koskaan oli kuullut ja varmalla kädellä väänsi hän avainta lukossa. Hän teki sen niin hiljaa, että ei ääntäkään hankauksesta tunkeutunut edes hänen omiin korviinsa ja hän piti hetkisen ovea raollaan. Se oli Felix, joka valitti. Hän kuuli sen nyt selvästi. Tässä silmänräpäyksessä näki hän vain yhden seikan. Hänen poikaansa oli kidutettu, kiusattu, ehkä lyötykin. Lapsi tarvitsi apua, ja tämä apu voisi kenties tulla niin täydelliseksi, että he molemmat sitten voisivat elää rauhassa. On itsestään selvää, että mies ei ajatellut mitään tästä kaikesta. Eräänlainen tiedoton tarmo hallitsi häntä ja hän kävi kuin unissakulkija suoraan huoneeseen, säilytyskammioon, josta valitus kuului.
Siellä sisällä istui Felix, kokoonkyyristyneenä pimeässä.
"Tule ulos", sanoi Ivar Lyth. "Tule ulos!"
Felix tuli ulos. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltansa pelästyksestä.
"Minkätähden istut sinä täällä?" sanoi isä.
Poika katsoi isää kasvoihin ja hän ymmärsi, että vaara oli tulossa.
"Minä rikoin lautasen", sanoi hän. "Ja äiti salpasi minut sisään rangaistukseksi."
Ivar Lyth kääntyi ympäri ja katsoi vaimoonsa. Ensi kerran näki hän vaimonsa juovuksissa ja käheä ähkynä pääsi häneltä.
"Onko se totta?" melkein huusi hän.
"Ei", vastasi Maria julkeasti. "Hän valhettelee myöskin."