Lapsi katsoi isään suurin silmin ja vastasi:
"Mitenkä minun sitten kävisi?"
"Sinä kuolisit minun kanssani", oli vastaus.
Silloin vetäytyi lapsi erilleen ja Ivar Lyth kuuli hänen sanovan nämä sanat:
"Minä en tahdo kuolla. Minä niin pelkään kuolemaa."
On mahdollista, että ajatus siitä, mitä tulisi tapahtumaan, juuri tässä tilaisuudessa syntyi onnettomassa miehessä. Mutta vielä ei se ollut valmis toteutettavaksi, ja Ivar Lyth ei voinut koskaan toimittaa todellista tekoa pikaisuudessa. Kun hän oli kauan, hyvin kauan, ajatellut jotain asiata, kun hän oli ajatellut niin kauan, että ajatus vei hänet sinne, minne hän ei tahtonut, vasta silloin saattoi hän toimia. Eikä ole varmaa, että mies on rikoksellisempi sentähden, että hän kauan on miettinyt asiata. On ihmisiä, senlaatuisia että itse ajatus estää heitä vastustamasta kiusausta, koska ajatus on ollut niin kauan itämässä heidän mielessään, että se on syönyt kaikki tyhjäksi ympärillänsä. Jos ei olisi niin, olisi elämä huomattavasti yksinkertaisempaa.
Sensijaan ajatteli hän ainoastaan suojella Felix'iä. Ja Ivar Lyth sai sen kummallisen kuvitelman, että jos hän itse voisi saada nähdä vaimonsa juopuneena, niin ett'ei mikään väärinkäsitys voisi tulla kysymykseen, jos hän voisi saada hänet kiinni itse teossa, astua esiin ja sanoa: "mitä teet sinä? miltä näytät sinä?" silloin voisi hän myöskin peloittaa hänet tottelemaan, saada hänestä voitto, joka johtaisi heidän kaikkien pelastukseen. Hän kuvitteli, että hän vain näyttämällä itsensä tietäisi peloittaa hänet paheesta, joka alensi kotia ja jonka kautta hän varasti häneltä ja hänen lapsiltaan. Hän tahtoi hiipiä hänen luoksensa, lyödä häntä, jos se oli tarpeellista… Julmuus, joka on niin likellä tunteellisuutta, heräsi tästä ajatuksesta hänessä ja sai hänet näkemään kauhunäkyjä, joissa hän itse näytteli pääosaa.
Tätä mieletöntä aatetta oli vaikea toteuttaa tietysti senvuoksi, että Ivar Lyth koko päivän työskenteli tehtaassa eikä koskaan voinut päästä irti muuten kuin päivällislomalla. Hän koetteli sentähden kotoa lähtiessään sanoa, ett'ei tulisi kotiin päivälliselle, jotta sitten äkkiarvaamatta voisi astua huoneeseen. Hän oli mitä äärimmäisimmin kiihtynyt koko tämän aamupuolen ja tuskin oli päivällishetki lyönyt, kun hän nopein askelin kiiruhti kotiin. Vieläpä hän kulki kiertotietäkin, jotta ei kukaan voisi nähdä häntä akkunasta, vaikka tämä ei ollut pelättävissä asunnossa, joka oli neljännessä kerroksessa. Hän meni taloon takapihan yli. Kun hän astui sisään, ei siellä ollut yhtään mitään näkemistä. Vaimo katsoi vain miestänsä ihmetellen ja Ivar Lyth luuli hänen nauravan itseksensä, kun hän kuuli hänen selityksensä tapahtumasta.
Ivar Lyth tunsi itsensä aivan hämmästyneeksi siitä, että tämä tuuma oli epäonnistunut eikä hänen käynyt sen paremmin, kun hän jonkun aikaa senjälkeen teki saman kokeen keksien syyksi, että oli saanut ylityötä tehtaasta eikä siis tulisi kotiin ennenkuin pari tuntia tavallisen ajan jälkeen. Myöskin silloin epäonnistui hän ja epäonnistumisesta hänen levottomuutensa kasvoi. Meidän täytyy muistaa Ivar Lyth'in tulleen siihen, että kaikki, mihin hänen piti ryhtyä, niin suuri kuin pienikin, tuntui hänestä sisälliseltä tehtävältä. Hän oli kuin mies, joka polkee paljain jaloin ohdakekenttää. Ei ole pistettäkään, mihin hän voisi asettaa jalkansa niin ett'ei se lisäisi hänen tuskaansa. Sellaisessa miehessä ei kehity tarmo eikä johdonmukainen ajatuskulku.
Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä, että sattuma tuli hänelle avuksi. Kone meni rikki tehtaassa. Sellaisissa tilaisuuksissa tapahtuu, että ne, joita ei tarvita auttamaan sitä jälleen kuntoon, aivan yksinkertaisesti saavat mennä kotiin. Siinä silmänräpäyksessä kun Ivar Lyth'ille kävi selväksi, että hän oli vapaa, kulki hänen läpitsensä jotain, joka oli voitontunteen kaltainen. Hän arveli, että tässä silmänräpäyksessä kaikki levottomuus jätti hänet. Hän tunsi itsensä melkein riemastuneeksi eikä hän ensinkään kiiruhtanut. Tyynesti ja kylmästi astui hän katua eteenpäin. Hän ei tehnyt mitään kiertoteitä, vaan arveli itseksensä ei olevan todennäköistä, että joku näkisi alas nelikerroksisen kivitalon ylimmistä ikkunoista. Ja hän kulki verkkaan niiden monien ovien ohi, joista ruuankäry ja höyry virtasi ulos epäsiisteihin porstuoihin, siirtyi eteenpäin lasten välitse, jotka leikkivät likaisilla porraskäytävillä ja seisoi vihdoin oman ovensa ulkopuolella. Ivar Lyth pidätti henkeä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaista, vain kaukaisen soittokellon ääni kuului alla-olevasta kerroksesta. Hän odotti jännittyneenä ja mitä hämmentyneimmät ajatukset risteilivät hänen aivojansa. Hänestä tuntui mahdottomalta, ett'ei mitään tapahtuisi tämän suletun oven takana. Hän piti avainta kädessään, mutta varoi pitkään aikaan koskettamasta lukkoa.