Vaivalla sai hän sanotuksi tuon sanan, ja uudelleen sulki isä lapsen voimattomille käsivarsilleen. Ja he istuivat molemmat siinä, kunnes tuli iltapuoli ja nälkä pakoitti heidät palaamaan kotiin. Kun he tulivat kotiin, huomasi Ivar Lyth jälleen, miten vaimonsa tarkasteli heitä. Mutta hän tervehti häntä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja hän näki, miten lapsi ymmärsi häntä ja kiitti häntä sydämessään.
XXI.
Ei ole niin kummallista, että Maria oli alkanut juoda. Hän alkoi sen toisen raskautensa aikana. Hänen elämässään oli kylliksi sellaista, mikä kiihoitti häntä etsimään huumausta. Ehkä oli hän yhtä hyvin tarinan arvoinen ja ehkä oli hän kärsinyt myöskin, ennenkuin alennus sitoi hänet ainaiseksi. Vierekkäin olivat nämä puolisot vaipuneet kumpikin omaan alennukseensa, ilman että toinen oli aavistanut toisen tuskia. Ja mikä nyt enin askarrutti Ivar Lyth'iä, oli, mitenkä oli mahdollista, ett'ei hän mitään ollut nähnyt.
Hän oli kuin tämän ajatuksen maahan lyömä, ja hän väänteli itseään, että oli pakoitettu tarttumaan asiaan käsiksi pelastaakseen ainakin lapsensa.
"Että minulla ei ole ollut tästä aavistusta", ajatteli hän. "Että en minä, saatuani sen tietää, voi tukahuttaa sitä, tai säästää poikaa sen vaikutuksilta! Tiedänkö minä itse, mistä se tulee? Voinko selittää sitä taikaa, jota koko elämä harjoittaa minun ylitseni, niin ett'en voi koettaa taistella vastaan? Minä olen kuin sidottu pussiin, eikä ole niin alhaista tekoa, että minä en voisi sitä tehdä vain päästäkseni kohtaamasta hänen ilkeitä silmiään tai kuulemasta hänen pilkallisia sanojaan. Voisinko minä suojella lasta, minä, joka en ole koskaan voinut suojella itseäni? Ja jos voisinkin sen, eikö minun täydy päivät päästään olla poissa kotoa? Voinko minä estää sitä, mikä tapahtuu minun poissaollessani? Eikö kaikki tulisi pahemmaksi, jos minä sekaantuisin siihen? Minä voin puhua hänelle, uhata häntä. Mutta kun minä olen lähtenyt, ja hän jälleen on yksin…?"
Niin mietiskeli epätoivoinen mies, joka ei voinut muuta kuin miettiä, ja monta kertaa tänä aikana ihmetteli hän, ett'ei ollut tullut hulluksi. Hiljaa ja suljettuna oli hän kulkenut tietänsä läpi elämän, mutta itsepäisemmin kuin ennen sulkeutui hän itseensä. Toverien seuraa ei hän koskaan ollut etsinyt, mutta nyt vältti hän heitä kokonaan. Tehtaaseen tuli hän kuten tavallisesti ja teki työnsä kuten ennenkin. Mutta hän ei vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa. Hän teki, mitä käskettiin. Mutta yli sen ei hän voinut ajatella ajatustakaan, ja jos joku on ollut luotu orjaksi, oli se hän. Se oli häpeä, jonka ympäri hänen mietteensä nyt kiertelivät, häpeä, joka tuli kuin kukkura onnettomuuden maljaan, ja tämä häpeä teki hänet araksi koko maailmaa kohtaan, aremmaksi kuin hän oli ollut ennen.
Hänen vaimonsa joi, sen tiesi koko talo. Niin oli Felix sanonut. Niinmuodoin tiedettiin se myöskin tehtaassa. Kaikki tiesivät sen — paitsi hän itse.
Meni niin pitkälle, että Ivar Lyth pelosta antaa itsensä ilmi tuskin uskalsi enään puhua pojalle, eikä hän hyväillyt häntä mielellään vaimonsa nähden. Ei hän myöskään uskaltanut kuten ennen, avoimesti ottaa lasta ulos kanssansa. Hän ajatteli aina, että Felix saisi maksaa sen jälkeenpäin, ja kun tuli sunnuntai, oli isän ja pojan tapana määrätä kohtaus kodin ulkopuolelle. Ivar Lyth kuvitteli sellaisissa tilaisuuksissa, että hänen vaimonsa silloin luulisi, ett'eivät he tapaisi toisiaan, ja hän luuli olevansa hyvin viekas, kun menetteli sillä tavoin.
Ennen ei hän koskaan ollut pitänyt tapana puhua lapsen kanssa äidistä. Nyt sen sijaan tuli hän heidän alituiseksi puheenaineekseen. Niin pian kuin Ivar Lyth tapasi pojan eikä kukaan voinut heitä kuulla, oli ainoastaan yksi kysymys, jonka hän suuntasi pojalle. Hän tahtoi tietää, oliko äiti pidellyt häntä pahoin sitten viimeisen. Isä oli kuin kuumeessa ennenkuin oli saanut lapsen vastauksen. Ja joka kerta kun poika vastasi hänen kysymykseensä myöntäen, joutui hän raivoon, joka peloitti lasta ehkä enemmän kuin itse pahoinpitely. Ivar Lyth kulki ja mietti kostoa, ja hänellä oli suunnitelmia ottaa lapsi ja karata. Hän ajatteli mennä papin luo koettamaan avioeroa. Hänellä oli tuhat ajatusta, mutta kaikki jäi mietteisiin ja sanoihin. Hän ei voinut toimia. Oli kuin hermot tahtomisen ja taitamisen välillä olisivat olleet poikkileikatut tällä miehellä. Ja hän saattoi kärsiä tuskia tästä ajatuksesta: "Minä en pääse tästä koskaan. En koskaan. En koskaan. Ennenkuin kuolema osoittaa minulle armeliaisuutta."
"Jospa minä saisin kuolla", sanoi hän kerran pojalle. "Jospa saisin kuolla kaikesta."