"Jos sinä katsot minuun, kuten nyt teet, en minä uskalla sanoa sitä sinulle", sanoi lapsi.
"Mutta miksi niin?" kysyi isä jälleen.
"Siksi, että hän tekee meidät molemmat onnettomiksi."
He vaikenivat kumpikin hetkisen ja lopuksi täytyi isän luvata hänelle kaiken kautta, mikä oli pyhää ja rakkautensa kautta häneen itseensä, että hän olisi olevinansa kuin ei mitään tietäisi. Ja silloin vihdoin alkoi poika kertoa.
"Kotona on jotain, jota sinä et tiedä. Äiti juo. Hän juo paloviinaa. Hän ei tee sitä joka päivä, mutta hän tekee sen usein. On kummallista, että sinä et ole nähnyt mitään. Sillä mitä minä nyt sanon, tietää koko talo. Mutta se on varmaan siksi, että sinä ajattelet niin paljon. Se oli se, jota minä tahdoin sanoa sinulle."
Hän vaikeni ja kun hän sai nähdä isän kasvojenilmeen, huusi hän:
"Sinä et saa olla sitä tietävinäsi. Sinä et saa. Muista että olet luvannut sen minulle."
Isä puristi pojan käsivarsillensa ja sanomaton häpeäntunne valtasi hänet. Niin kelvoton oli hän siis, niin kehno ja kurja, ett'ei edes voinut nähdä, koska oma vaimonsa oli juovuksissa. Hän ei edes voinut suojella lapsiansa, ei olla miksikään hyödyksi.
"Lyökö hän sinua silloin?" sanoi hän vihdoin ja hänen kasvonsa vääntyivät inhosta.
"Lyö", vastasi lapsi. "Mutta se ei merkitse paljoa. On vain niin ilkeätä nähdä, kun hän… on… täynnä."