Oli kaunis syyspäivä. Aurinko paistoi niin lämpimästi ja valoisasti kuin tahtoisi se jättää hyvästit koko pitkäksi talveksi. Kuten tavallisesti otti Ivar Lyth tänäänkin pojan mukaansa ja he lähtivät ulos tietä, joka vie metsään kuningatar Kristiinan tien kumpaakin puolta. Ivar Lyth oli kiihoittuneessa mielentilassa ja hän arveli huomaavansa, että vaimo tuli levottomaksi heidän aikoessaan lähteä ulos. Se suututti miestä ja hän mainitsi jotain, että he eivät aikoneet tuhlata rahoja kävelyllä. Ivar Lyth huomasi myöskin, että Felix nämä sanat kuullessaan säpsähti ja hiipi lähemmäksi isää. Kun he tulivat ulos, oli miehellä tämä muistissa ja hän oli sentähden tavallista hiljaisempi. Hän tarkasteli varkain pojan kasvoja, kun tämä ei huomannut sitä, ja hän luuli pojan näyttävän tavallista kalpeammalta. Ivar Lyth koetti muistutella mielessään. Ehkä oli Felix näyttänyt kalpealta jo kauan? Ehkä vain hän, Ivar Lyth, ei ollut mitään huomannut. Hän tuli yhä ja yhä levottomammaksi, ja hänen sydämensä löi kovaa. Se löi niin kovaa, että hänen täytyi pysähtyä vetääkseen henkeään. Ja silloin — kun he olivat keskellä metsää — silloin kääntyi lapsi isään ja sanoi:
"Minä saan luvan puhua jotain sinulle, isä."
Ivar Lyth'istä tuntui, kuin tietäisi hän jo edeltäkäsin, mitä poika tahtoi sanoa, ja hän oli lähellä huutaa ääneen kammosta, mutta sen sijaan tarttui hän pojan käteen ja sanoi yksikantaan:
"Mitä se on?"
Poika katsoi häneen ja koko hänen pienet kasvonsa värisivät. Jos olette nähneet lapsen, joka on kärsinyt keskenkypsyneen tuskia, hiipivän vapisten vanhemman henkilön turviin, silloin tiedätte, miltä nämä harvinaiset lapsenkasvot näyttivät. Hän katsoi isää suoraan silmiin ja sanoi juhlallisesti:
"Sinun täytyy luvata minulle, että et milloinkaan sano sitä kenellekään, et äidillekään."
"Äidille?" huudahti hän. "Miksi ei äidille?"
Ivar Lyth luuli ymmärtävänsä kaikki, vaikka hän ei jaksanut sitä vielä nähdä. Hän istuutui alas maahan ja veti pojan luoksensa.
"Mitä se on?" kysyi hän. "Sano se minulle! Lyökö hän sinua?"
Felix irroitti itsensä isän pitelystä ja katsoi häntä jälleen silmiin. Jälleen oli hänen kasvoillaan tuo pelästynyt, tiedoton ilme, joka tahtoi saada sydämen musertumaan yksinäisen miehen rinnassa.