"Isä on paha. Sillä hän lyö äitiä."
Hän pysähtyi, jotta ei näyttäisi kuulleen, mistä he puhuivat. Silloin kuuli hän Felix'in vastaavan:
"Isä ei tahdo ketään lyödä. Hän ei voinut sille mitään."
Ivar Lyth kulki ja ajatteli oliko hän voinut vai ei, vielä kun meni levolle, ja hän makasi kauan valveilla pimeässä ja kuuli, miten vaimo ja lapset nukkuivat hänen ympärillänsä. Harvoin on varmaan ihminen tuntenut syvempää epätoivoa kuin työmies tunsi kuullessaan nämä raskaat hengenvedot pimeässä. Ne täyttivät ilman ja hänestä tuntui että ne ryöstivät häneltä itseltä jotain, jota hän olisi tarvinnut hengittääkseen. Hän alkoi laskea toisten hengenvetoja. Hän laski kymmeneen tai kahteentoista, hämmentyi ja alkoi uudelleen. Vihdoin väsyi hän tähän ja alkoi sensijaan ajatella kaikkea muuta mahdollista.
Se, mitä nyt tapahtui, tuntui hänestä itsestä selittämättömältä, ilman että se kuitenkaan ihmetytti häntä. Hetkessä näki hän edessään torpan tuvan, jossa hän oli lapsena asunut ja hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt jälleen vanhan vaimon, kasvattiäitinsä. Vanhus tuli vuoteen luo ja vaikka Ivar Lyth koko ajan ymmärsi, että se oli mielikuvitusta, tunsi hän kuitenkin hänen taputtavan itseään päähän ja käskevän häntä nukkumaan.
"En voi", kuiskasi hän.
Vanhus nyökkäsi väsyneelle miehelle ja sanoi:
"Koeta, niin se kyllä käy."
"Ei", vastasi Ivar Lyth. "Se ei käy. Minä en voi koskaan enään nukkua."
"Miks'et?" sanoi vanhus.