Hän sanoi tämän niin lujaa, että kaikki olisivat kuulleet hänet, jos ei koneiden kalke olisi voittanut hänen ääntänsä. Ajatus löi häneen, painui kiinni ja hänen täytyi katsoa eivätkö hampaat olleet kuluneet. Hän arveli, että jos hän voisi nähdä yhdenkin tämän rattaan hampaan olevan epäkunnossa, ennustaisi se hänelle itselleen jotain, joka ehkä jonain päivänä täyttyisi.
Ivar Lyth oli seisonut siinä hyvin kauan ennenkuin hän ymmärsi, että se oli hän itse, joka kulki siellä sisällä ympyrässä. Mutta sitten kuin hän oli ymmärtänyt tämän, arveli hän, että kaikki muu kävi hänelle selvemmäksi. Hän ymmärsi, miksi hänen oli täytynyt muuttaa maalta, missä hän nukkui rauhassa ja kuuli hiljaisuuden akkunan ulkopuolella, kaupunkiin, jossa melu on niin ankara, että kukaan ei voi kuulla toisen ääntä. Hän arveli kuuluvansa sinne, missä kaikki heikot menehtyvät ja jossa ihmisiä on niin paljon, että heidän täytyy ahdistaa toisensa kuoliaiksi. Hän ymmärsi saaneensa vaimon, joka oli synnyttänyt hänelle lapsia ja että nämä tulisivat yhtä onnettomiksi kuin hän itse. Hän ymmärsi, että hänen pienen Felix'insä täytyi kärsiä pienenä kestääkseen suureksi tultuaan. Hän ymmärsi, että heidän kaikkein tulisi kärsiä nälkää, palella, vihata toisiaan ja joutua perikatoon vain senvuoksi, että suuri koneisto kävisi. Ympäri! Ympäri! Surr! Surr!
Että hän tarvitsisi niin monta aavistuksen ja ajatuksen kiertotietä, niin monta pitkää vuotta ainoastaan oppiakseen ymmärtämään, että oli koko elämänsä erehtynyt tiestä ja että hänelle ei ollut olemassa oikeata tietä! Että elämä voi tarvita niin pitkiä ja niin mutkallisia kiertoteitä!
Niin ajattelee hän ja jälleen näkee hän pienen pyörän edessänsä. Missä hän kulkikin, saattoi hän nähdä sen itseksensä, ja hän saattoi nähdä toverien ilmeet, kun he tarkastelivat häntä. He olivat näet viime aikoina alkaneet huomata, että Ivar Lyth oli hiukan "omituinen", ja he tiesivät, että tuon pyörän eteen oli hänellä tapana pysähtyä ja näyttää kummalliselta. Siellä seisoi hän silloin ja tunsi itsensä yhdeksi koneen keralla, jota hän oli asetettu hoitamaan ja jonka hän jätti vasta sinä päivänä, kun ruuvit erisivät ja se ihmeellinen tapahtui.
Pieni pyörä käy vielä, vaikka Ivar Lyth on poissa. Jälleen ja jälleen ajattelee hän sitä ja hänellä on halu kysyä siltä kuten muinoin:
"Etkö sinä koskaan väsy? Etkö sinä koskaan pysähdy?"
XXIII.
Niin meni talvi ohi ja tuli kevät. Sattumalta tuli kevät tänä vuonna aikaisemmin kuin tavallista. Ivar Lyth ei ollut odottanut sitä, tuskin edes ajatellut, että se tulisi. Kaikki oli käynyt hänestä niin yhdentekeväksi ja hän oli melkein onnellisin ollessaan tehtaassa. Rattaiden ja koneiden kalina esti häntä kuulemasta ääntä siitä maailmasta, joka eli paksujen tiilimuurien ulkopuolella. Hän kulki siellä ja hengitti pumpulinöhtää, jota lenteli ilmassa eikä hän odottanut mitään muuta.
Tähän aikaan ei hänelle tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa hänen asemaansa tai jollain tavoin tarttua hänen silloiseen elämäänsä. Hän näki vain, miten aurinko paistoi yhä lämpöisemmin voimatta herättää häneen itseen mielenkiintoa tai elämää. Kaikki meni kulkuaan ilman että hän näytti olevan mukana, ja samalla näytti hänestä kuin johdettaisiin häntä vasten tahtoaan jotain kohti, joka tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin, jotain, jota hän ei itse jaksanut pidättää takaisin.
Ivar Lyth'in ja hänen vaimonsa välisen kohtauksen jälkeen olivat puolisot ensin lakanneet puhumasta keskenänsä. Mutta jo kun pari päivää oli kulunut, oli kaikki palannut vanhaan latuunsa. Ainoa eroitus oli, että Ivar Lyth nyt näki kaikki kodissa ja ymmärsi sen. Hänen ja vaimon välillä oli ainoastaan tukahutettu alakuloisuus, jonka pienimmätkin lapset tunsivat. Kun Ivar Lyth tuli kerran kotiin, kuuli hän portaissa nuorimman pienokaisensa — tytön — sanovan veljille: