Teidän olisi pitänyt nähdä, miten poika hymyili isälle. Isä näki sen ja ajatteli: "Jos joku olisi nähnyt tuon, olisi hän ehkä voinut ymmärtää, ett'ei minulla ole sydäntä antaa hänen elää." Felix tuli niin iloiseksi, että hän tuskin saattoi hillitä ääntänsä kun hän kuiskasi takaisin:
"Miten sinä olet kiltti!"
Pukeutuessaan hiipi hän isän luo ja kuiskasi jälleen:
"Miksi et puhunut siitä eilen?"
"Eilen?"
"Niin, minähän kysyin sinulta eilen tahdoitko ottaa minut mukaasi."
Tosiasia oli, että Ivar Lyth ei ollut koskaan kuullut pojan kysymystä. Siihen määrään oli hän silloin ollut omien ajatustensa vanki, ett'ei edes ollut tiennyt pojan itseään puhutelleen. Nyt kävi hän melkein iloiseksi tästä tiedosta. Hänestä tuntui kuin olisi poika itse tietämättänsä ottanut osaa hänen suunnitelmaansa ja herättänyt sen.
"Miksi et sinä sanonut mitään?" toisti Felix.
"Minä tahdoin hämmästyttää sinut", vastasi isä.
Hän kuuli pojan nauravan lyhyttä hillittyä nauruansa. Kun Felix oli pukeutunut, kumartui hän ja otti pienet kenkänsä käteensä. Hän antoi isälle merkin olevansa valmis ja Ivar Lyth'in piti juuri kääntyä ottaakseen hattunsa, joka oli pudonnut lattialle, kun hän samassa tuli tuupanneeksi tuolia takanaan. Se kaatui ja hänen vaimonsa heräsi kolinaan. Hän istuutui suorana sängyssä ja tarkasteli heitä molempia.