"Minnekä te menette?" sanoi hän.
Ivar Lyth seisoi sanattomana. Hänestä tuntui kuin voisi hänen vaimonsa katsoa hänen läpitsensä ja kuin hänen ehdottomasti täytyisi ymmärtää, mitä hänellä oli tekeillä. Hän oli niin tämän ajatuksen läpitunkema, ett'ei hän siinä hetkessä voinut vastata hänelle ainoatakaan sanaa. Hän katsoi Felix'iin. Poika seisoi aivan hiljaa kengät kädessä. Näkyi selvästi, että hän oli aivan suunniltaan pelosta.
"Me voimme halusta jäädä kotiin, jos äiti tahtoo", sanoi hän.
Vaimo katsoi jälleen heihin molempiin ja alkoi nauraa.
"Aiotko sinä karata?" pilkkasi hän kääntyessään mieheen. "Ja ottaa aarteen mukaasi? Tee se! Et sinä kuitenkaan pitkälle pääse."
Samassa oli Ivar Lyth tointunut. Hän ymmärsi, ett'ei kukaan enään voisi estää häntä.
"Mene, Felix", sanoi hän ja työnsi hänet ulos ovesta.
Saatuaan pojan ulos kääntyi hän jälleen vaimoonsa:
"Niin", sanoi hän. "Minä aion karata. Ja minä aion ottaa mukaani hänet, jota sinä kutsut minun aarteekseni. Sinä et näe meitä koskaan enään, nyt tiedät sen."
"Suokoon Jumala, että olisi niin hyvin laita", vastasi vaimo.