Sitten kadotti Ivar Lyth useiksi tunneiksi muiston siitä, mitä oli tehnyt. Todennäköisesti lienee hän tuntenut itsensä väsyneeksi ja asettunut lepäämään. Sillä kun hän jälleen tointui, makasi hän suuren tammen juurella ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kääntyä ja katsoa Felix'iä. Ivar Lyth istui kauan maassa ja katseli ympärillensä. Viimein heräsi muisto siitä, mitä oli tapahtunut. Kukaan ei voi uneksia tai kuvitella, miltä sellainen herääminen tuntuu. Ivar Lyth heräsi kammon tunteeseen, niin hirvittävään, että hän vain ihmetteli, kuinka saattoi olla mahdollista, ett'ei hän kuollut paikalle. Hän tunsi itsensä samalla kertaa väsyneeksi kuin mitä hirvittävimpien ponnistusten jälkeen. Jos hän olisi tehnyt työtä kaksi vuorokautta lepäämättä, ei hän olisi voinut tuntea itseään väsyneemmäksi. Jälleen vaipui hän takaisin kuivalle ruoholle ja sulkiessaan silmänsä näki hän auringon olevan laskemaisillaan. Kun hän jälleen ne aukaisi, oli pimeä. Silloin nousi Ivar Lyth ylös ja hänelle tuli tuska. Niinkuin hän silloin juoksi, juoksee ihminen vain vaivaisen elämänsä puolesta. Hän tiesi vain yhden tien, tiesi koko maan päällä vain yhden paikan, jonne tahtoi tulla. Hän juoksi jälleen alas pienelle sillalle rannalla, asettui suullensa ja hapuili vettä. Oli tullut pimeä eikä hän voinut nähdä mitään. Mutta hän tunsi pojan ruumiin vedessä. Se oli tarttunut paaluun ja Ivar Lyth tunsi sen omin käsin. Omin käsin työnsi hän ruumiin irti paalusta. Hän tahtoi, että se ajautuisi pois, ett'ei kukaan enään saisi nähdä sitä. Hän tunsi, miten se kulki veteen niin kauaksi, että hän ei voinut saavuttaa sitä. Ja kun hän oli tämän tehnyt, alkoi hän jälleen juosta kuin olisi elämä kysymyksessä. Oli kysymyksessä enemmän kuin elämä. Oli kysymyksessä juosta pakoon tuomiota ja kadotusta ja Ivar Lyth juoksi kuin olisi nähnyt helvetin avoinna takanaan. Jos joku olisi kohdannut hänet silloin, kun hän mielipuolena kauhusta juoksi läpi mustan metsän, silloin olisi tämä pysähtynyt ja huutanut apua ja poliisia eikä mies olisi koskaan ennättänyt niin pitkälle kuin hän nyt ennätti.

Nyt ennätti Ivar Lyth kaupunkiin ja saadessaan nähdä lyhdyt, kävi hän rauhallisemmaksi. Hän alkoi ajatella ja miten hän ajattelikin, tapahtui kuitenkin, että hänen ajatuksensa saivat hänet kulkemaan harvempaan ja etsimään pimeyttä. Umpimähkään kulki hän kadulta kadulle. Hän valitsi huonoimmat ja pienempiliikkeiset kadut, mitä löysi, hiipi läheltä talojen seiniä peläten jokaista ihmistä, joka pimeässä kulki hänen ohitsensa. Tullessaan pienelle kadulle, jonka näki olevan tyhjän, alkoi hän jälleen saman toivottoman juoksun. Pojan pienien käsien kosketus kiirehti epätoivoisen miehen askeleita, hän tunsi ne kaulansa ympärillä, ranteissaan — kaikkialla. Hän tunsi koko ruumiillaan nämä pienet kädet, ne olivat kylmät kuin jää ja rukoilivat häntä lahjoittamaan heille elämän. Ivar Lyth'istä tuntui koko ajan kuin olisi joku kulkenut hänen jäljissään. Hän kuuli askelia, pieniä, lyhyitä, sipsuttavia askelia. Hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen hampaansa kalisivat kauhistuksesta. "Kuka se on, joka kulkee? Kuka minua seuraa?" Hän istuutui penkille, mutta ei voinut pysyä hiljaa. Lakkaamatta täytyi hänen kääntyä. Lakkaamatta kuuli hän samat pienet, lyhyet, sipsuttavat askeleet. Tuskan valtaamana kulki hän edelleen. Hän ei ajatellut minne. Kulki vaan kuin olisi hän ollut tuomittu kulkemaan, yhä kulkemaan eikä koskaan saamaan lepoa, kulki tuon pitkän matkan yli hienojen korttelien pimeälle kadulle pohjoispuolella, jossa köyhäinkasarmit ovat riveissä kuin pimeät vankilat, vankilat, joihin vangit ovat sullotut yhteen talouskunnaksi. Siellä pysähtyi hän valkoisen palomuurin eteen ja näki valon lankeavan siihen. Hän katsoi ylös ja kaikkien pimeiden akkunain joukosta näki hän yhden, josta loisti valoa.

Silloin oli kuin olisi hän herännyt tainnoksista. Ensi kerran oli Ivar Lyth täysin selvillä ja täysin tietoinen, missä oli. Kauan seisoi hän katsellen valaistua akkunaa ja on mahdollista, että hän silmänräpäyksen ajatteli pitävänsä kääntyä takaisin ja kulkea toiselle taholle, jossa ei mikään valo palanut. Mutta samalla kertaa tiesi hän itse, ett'ei hän koskaan lähtisi sieltä. Missä tämä valo loisti, sinne täytyi hänen kulkea. Se veti häntä luoksensa, hän oli nähnyt sen loistavan muina iltoina, kun hänen tiensä oli yhtä raskas mutta vähemmän rikollinen. Se oli aina vetänyt häntä luoksensa ja teki nyt samoin. Ivar Lyth kyyristyi kokoon kuin kuulumattomasta painosta ja vitkaan ja vaivalloisesti laahusti hän ylös portaita siihen asuntoon, jossa hänellä oli vuode, mutta ei muuten mitään, jota hän olisi voinut tai tahtonut kutsua omakseen.

XXVII.

Kun hän astui ylös portaita ja seisoi lukkoa hapuillen, aukeni ovi ja huoneessa palavasta kynttilästä lankeavassa valossa näki Ivar Lyth vaimonsa, joka pukumissaan oli siellä sisällä. Hän istui valveilla ja näytti odottaneen miestä. Koko hänen ulkomuodostaan arveli mies lukevansa, että hän tiesi kaiken ja hänestä tuntui vain aivan luonnolliselta, että niin olisi laita. Hän astui sisään vaimonsa ohitse tervehtimättä, puhumatta. Mutta vaimo antoi oven olla auki ja katseli portaita alaspäin. Ivar Lyth tiesi kyllä, mitä tapahtuisi ja hän kyyristyi kokoon kuin lyöntiä peläten odottaessaan vaimon sanoja.

"Missä on Felix?" kysyi tämä.

"Etkö sinä sitä tiedä?" vastasi mies.

Hän oli niin vakuutettu vaimon tietävän sen, että hän tuskin oli uskoa häntä, kun tämä vakuutti vastakohtaa. Mutta kun vaimo ei tahtonut tyytyä ja jatkoi vakuuttamistansa, ett'ei mitään tietänyt, kävi Ivar Lyth kylmäksi ja tyyneksi kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Hän on kuollut", sanoi hän. "Minä itse olen tappanut hänet."

Ivar Lyth ilmoitti vaimollensa paikan, missä se oli tapahtunut, paikan, missä lapsen ruumis oli.