"Mene huomenna sinne katsomaan valhettelenko minä", sanoi hän. "Sitten voit ilmiantaa minut."
Kaikesta, mitä tässä on kerrottu, ei mitään ymmärtäisi, jos odottaisi, että Ivar Lyth nyt olisi voinut tuntea jotain säälin tapaista. Hän näki vaimon itkevän, kuuli hänen puhuvan epätoivoisia sanoja ja huomasi hänen pelkäävän häntä.
Mutta kaikki tämä luisui vaikutusta tekemättä hänen ohitsensa. Hän huomasi sen, minä voin sanoa, vain ulkonaisilla aistimilla. Oli kuin olisi kuori kasvanut kaiken ylle, mikä hänessä oli inhimillistä elämää. Ei mikään tunkeutunut enää syvemmälle, hänen sieluunsa. Kaikki upposi välinpitämättömään puutumiseen. Vaatteissaan kaatui hän unissaan vuoteelleen vaimon vetäytyessä mykän kauhistuksen valtaamana erilleen murhaajasta.
XXVIII.
Ivar Lyth ei lähtenyt kotoaan ennenkuin poliisi tuli viemään häntä vankeuteen. Hän istui hiljaa odottaen tätä eikä käynyt koskaan tarpeelliseksi panna häntä kahleisiin. Hän seurasi viejiänsä omasta vapaasta tahdostaan. Hän ei ylimalkaan tahtonut mitään muuta kuin taipua, taipua niin syvälle tomuun kuin ihminen voi ja hän olisi itse etsinyt oikeutta, jos olisi saanut odottaa kauemmin. Tämä odotus oli hänestä kuolemaa pahempi, sillä hän kaipasi rangaistusta. Hän kaipasi myöskin päästä paikkaan, jossa kukaan ei näkisi häntä eikä ravistaisi päätänsä hänen häpeällensä. Kun hän lähti, riippui hänen vaimonsa hänen kaulallaan ja itki. Pikku lapset, joita isä ei tuskin koskaan ollut hyväillyt eikä koskaan ajatellut, itkivät ja väistivät häntä. Ja silloin johtui Ivar Lyth'in mieleen niin kummallisesti, että kaiken tämän, mitä oli tapahtunut, ei ehkä koskaan olisi tarvinnut tapahtua, jos vain hän itse olisi ollut toisenlainen. Mutta se juuri oli asia. Hän oli se, mikä oli. Ja sentähden täytyi kaiken tämän tapahtua.
Mutta silloin ajatteli hän ensi kerran, mistä se tuli että hän aina oli vihannut vaimoansa, kauan ennenkuin mitään oli tapahtunut siitä, josta tässä on kerrottu. Ehk'ei vaimo ollut tuntenut samoin häntä kohtaan. Ehkä oli kaikki tämä, mikä hitaasti oli kasvanut ja musertanut hänet itsensä rikki ja kokoon, vain mielikuvitusta, ja kaikki, mitä hän oli tehnyt, oli pahatyö, kuten mies ampuu sumussa ja tappaa parhaan ystävänsä. Ehkä tuli se köyhyydestä? Mutta miljoonista köyhistä ei yksikään olisi toiminut kuten Ivar Lyth. Oliko hän sitten eroitettu kaikista muista? Oliko hän yksin paha ja oliko hän yksin väärässä? Kuinka saattoi hän samalla kertaa rakastaa ja murhata, samalla kertaa olla hellä ja kova, samalla kertaa kärsiä ja tehdä pahaa? Hän ajatteli tätä, kun häntä vietiin pois ja hän ajatteli sitä vielä istuessaan yksin ja odottaessaan tuomiotansa. Mutta enin ajatteli Ivar Lyth tätä, kun hänen piti astua esiin vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin, joita vieraat ihmiset esittivät. Ne olivat samoja kysymyksiä, joita Ivar Lyth aina oli asettanut itselleen voimatta koskaan niihin vastata. Kuului kummalliselta hänen korviinsa kuullessaan muiden suusta nämä kysymykset eikä hän saattanut koskaan ymmärtää, miksi nämä ihmiset puhuivat hänelle. He puhuivat omaa kieltänsä ja hän omaansa.
Oikeussali oli aina täynnä ihmisiä, kun Ivar Lyth tuotiin sisään. Nämä ihmiset tunkeilivat, kohottautuivat varpailleen ja kumartuivat eteenpäin toinen toistensa ylitse nähdäksensä häntä. Hän ihmetteli, mitä iloa heillä saattoi olla hänen onnettomuutensa näkemisestä, mutta itse katseli hän heitä kuin olisivat he olleet kaukana poissa. Hän seisoi koko ajan tuomarin edessä katsellen omaa itseään sisimpiin ja hän toivoi tuomarin tietävän enemmän kuin hänen ja saattavan hänet ymmärtämään kaiken, mikä ennen oli näyttänyt hänestä hämärältä. Ivar Lyth kuunteli vapisten joka sanaa, minkä tuomari sanoi ja hän kuuli tämän pyytävän häntä olemaan rauhallisena, sillä hän luuli rikoksellisen pelkäävän rangaistusta. Ivar Lyth ei ollut koskaan ajatellut muuta kuin yhden rangaistuksen. Ei koskaan ollut hän ajatellut lakien olevan niin lempeitä, että ne sallisivat sellaisen syntisen kuin hän, elää. Hän kaipasi kuolemaa. Sillä verellänsä luuli hän velkansa voivan tulla sovitetuksi ja kaukaa kuuli hän toisinaan hennon äänen, joka kutsui häntä ja jota hän tahtoi seurata.
Mutta kuinka paljon hän kuulikin kaikkien niiden puhuvan, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ei koskaan kuullut hän sanaakaan, joka olisi johtanut häntä ymmärtämään, miten hän oli tullut siksi, mikä oli. Mitä pitemmälle aika kului ja mitä useimmin häntä kuulusteltiin, sitä selvemmäksi kävi Ivar Lyth'ille, ett'ei kukaan tietänyt mitään. Kuinka vaipuneeksi hän itsensä tunsikin ja kuinka vähäpätöinen hän oli, huomasi hän kuitenkin yhdessä kohden olevansa kaikkien niiden kaltainen, jotka vartioivat häntä ja langettivat tuomion hänen rikoksestansa. Kukaan heistä ei tietänyt mitään.
Tämä oli ainoa, mikä vielä saattoi tuottaa yksinäiselle miehelle surua. Sielunsa sisimmällä halulla kaipasi hän saada kuulla, että hän yksistään oli tietämätön siitä, mitä kaikki muut ihmiset tiesivät. Niin hartaasti ei hän koskaan ole mitään toivonut, kuin hän toivoi, että ne korkeat herrat, jotka puhuivat hänelle ja kyselivät häneltä, miten kaikki oli käynyt, olisivat voineet ratkaista hänen nähtäväkseen sen suuren arvoituksen, joka oli koko hänen kohtalonsa. Hän itki vankeudessa ensi kertaa alkaessaan ymmärtää, että hänen elämänsä sammuisi häneltä itseltään ikuisesti pimeyteen.
Kun sitten kaikki oli ohitse ja vankilan ovi sulkeutui hänen ympärillensä, silloin arveli Ivar Lyth saaneensa levon. Täällä etsi häntä muuan pappi ja keskustellessaan hänen kanssaan avautui vangin sydän. Hän puhui papille niinkuin ei koskaan elämässänsä ollut puhunut ja pappi kuuli häntä, koska hän luuli tässä olevan sielun, jota hän voisi auttaa.