I.
Minä olen miettinyt itseni väsyksiin, ymmärtääkseni sitä, jonka olen muutamien lyhyvien vuosien kuluessa elänyt. Pyysinhän vain niin vähän ja tahdoinhan antaa niin paljon… Oikeastaan pyysin vain saada antaa.
Ja kuitenkin…
Väsyneenä minä käyskelen huoneessani edestakaisin, ja kun lampustani öljy on palanut loppuun, heittäydyn vuoteelleni ja vaivun horroksiin, mutta en uneen. Mennyt aika ei ole vielä voinut minua parantaa. Ja kuitenkin pitäisi vuosien jo aikoja sitten tehneen vaikutuksensa. Kukaan ei tiedä, että elän niin. Kukaan ei aavista, että silloin tällöin, kun sitä vähimmän uskon, purkautuu tuo vanha sielustani, ne vanhat haavat aukenevat, jotka eivät tahdo parantua. Junia tulee ja lähtee pieneltä rautatieasemalta. Talvi tulee aikaisin täällä pohjoisessa ja lunta on jo vahvasti kedoilla ja kankailla. Tunturit kohoavat ympärilläni synkkinä öistä tähtitaivasta kohti.
En ollut koskaan nähnyt tähtien niin kummasti kimmeltävän silloin kuin suurkaupunki piti minua vankinaan. Talviyö lähenee. Aurinko häviää pian ja kuluu kuukausia ennenkuin saan sen jälleen nähdä nousevan tunturien yli, jotka ympäröitsevät laaksoani. Täällä en tapaa monta ihmistä. Ja talvisin ei kulje junakaan niin usein.
Täällä selvenee kaikki minulle. Mutta sekin käy vitkalleen. Se käy kuin paraneminen pitkällisestä taudista, joka taistelee sitkeästi sielussani eikä tahdo irroittaa kynsiään siitä.
Eräänä päivänä matkustin kaupunkiin tapaamaan poikaani. Me sulkeuduimme hänen huoneeseensa ja istuimme siellä aina iltamyöhäseen. Sillä aikaa katsoi poikani minua ikäänkuin hän olisi tahtonut arvata ajatukseni ja sanoi:
— Eikö meillä nyt ole hyvä olla?
— Kyllä, vastasin minä. Meidän ei ole koskaan ollut parempi olla.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli hyväilemään partaani, ikäänkuin tyttö tai lapsi. Tai melkein kuin vanhempi ystävä, joka oli levoton nuoremman ystävänsä vuoksi.