Minä ymmärsin häntä oikein hyvin. Hän on peloissaan minun vuokseni, mihin minä turvaudun yksinäisyydessäni nyt, kun hän oli jättänyt minut yksin maalle ja matkustanut gymnasioon. Minä puolestani en voi unhoittaa pelkoani, että hän oli kärsinyt vahingon, saanut ikäänkuin henkisen vamman kaikesta siitä, mitä hän oli eläessään kokenut. Hän on hieman kalpeakin ja pieni, ikäänkuin olisi pysähtynyt kasvussaan.
Ajatukset heräsivät jälleen istuessani junassa, joka kiidätti minua metsien ja lumipeitteisten kenttien kautta takaisin kotiini.
Minä olen päättänyt parantua, ja tukeakseni itseäni olen sen kirjoittanut. Minä en ole mikään kirjailija. Sen huomaa siitä mitä kirjoitan. En ole muu kuin ihminen, joka on ollut vähällä turmella elämänsä.
En tahdo mielelläni kertoa mitään avioliittoni ensiajoista. Siihen aikaan tunsin sekoittamatonta onnea, s.t.s. olin niin onnellinen kuin minun kaltaiseni ihminen voi olla. Ja onnellisilla kuten tunnettua ei ole mitään historiaa. En tahdo myöskään kertoa kuinka Maud ja minä oikeastaan erosimme toisistamme. S.t.s. minä en tahdo kertoa siitä. Sillä juuri siihen kätkeytyy se arvoitus, joka on tehnyt minut sairaaksi. Maud on sanonut sen minulle ja minä hänelle. Hän on puhunut omalla tavallaan ja minä omallani. Mutta kaikessa siinä mitä silloin keskenämme puhuimme, ei ole mitään, johon voisin pysähtyä ja löytää sellaista selvitystä, joka toisi minulle rauhaa.
Kuulin kerran erään sadun. Täällä, jossa nyt asun, tulevat sadut luokseni. Rautatienasema on tunturin juurella, ja kuluu useita tunteja, jolloin ei saavu yhtään junaa. Hiljaisuudessa alkavat vanhat sadut puhumaan. Ja eräänä sellaisena iltana minä muistin niistä erikoisesti muutaman. Se oli satu metsänneitosesta. Hänestä on paljon satuja. Toisiinsa verraten ne ovat kovin erilaisia. Mutta eräässä kohden yhtyvät. Metsänneitonen tarjoaa miehelle suuremman onnen kuin tavalliset naiset voivat hänelle lahjoittaa. Mutta metsänneito kantaa ketunhäntää, tai hän on ontto kuin purtilo tai lahonnut kanto. Sen huomaa vasta, kun hän kääntää selkänsä. Satujen mukaan hän on julma, kylmä, paha ja kolkko. Kuten sanottu, sellaisia taruja on paljon sekä ritareista että kuninkaista.
Mutta minä en muista niistä yhtään. Se, jonka muistan, kertoo eräästä miehestä, joka eleli yksinään metsässä.
Hänen töllinsä oli matala, ja hän elätteli itseään metsästyksellä ja kalastuksella. Mutta päivät kävivät hänelle pitkiksi. Sillä hän oli kotiarakastava mies. Ja hän ikävöitsi naista.
Raskasmielisenä makasi hän eräänä aamuna ja näki auringon pilkistelevän muutamasta oksanreijästä vuoteensa yläpuolelta seinän läpi. Se oli aikaisin keväällä, ja sadevirrat kuohuivat metsissä niin valtavasti, että hän voi kuulla niitten kohinan. Siitä kasvoi vain hänen raskasmielisyytensä ja hän huokasi ikävöiden.
Silloin hän näki auringonsäteitten ikäänkuin tihenevän oksanreijässä, ja jotain valui seinän läpi hänen luokseen. Ensin hän vapisi pelosta. Sillä hän tunsi jokaisen metsäeläimen, ja hän tiesi, missä vaarat uhkasivat. Mutta kun hän katsahti ympärilleen, niin näki hän naisen seisovan lieden luona tulta virittämässä. Mitään sen kauniimpaa hän ei ollut koskaan nähnyt.
Silloin hän nousi vuoteeltaan ja sanomatta sanaakaan naiselle vuoli metsästysveitsellään tulpan, jonka hän kiersi oksanreikään.