Nainen jäi hänen luokseen ja lahjoitti hänelle rakkautensa. Hän laittoi hänen vuoteensa ja keitti hänen ruokansa. Hänestä tuli lempeä ja ahkera vaimo. Hän synnytti hänelle lapsenkin. Yöt ja päivät hän teki hänet onnelliseksi.
He elivät monta vuotta niin ja mies alkoi melkein unhoittaa kuinka hän oli vaimonsa löytänyt. Mutta eräänä yönä, kun hän lepäsi vaimonsa käsivarrella, kysyi hän mieheltä hyväilyjensä lomassa, kuinka tämä oli hänet löytänyt. Ja mies ymmärsi silloin, miksi vaimonsa oli viime viikkojen kuluessa ollut yhtä raskasmielinen kuin hän itsekin oli ollut silloin, kun hän eli yksin. Ensin hän ei vastannut, mutta metsänneidon suutelon hurmaamana hän ei voinut olla vastaamatta. Hän otti pois puunappulan, joka oli vielä oksanreijässä. Ja katsohan! Nyt leikki kuun kalpea valo vuoteella. Sillä metsässä oli yö.
Silloin hän näki kuinka vaimonsa muuttui ikäänkuin läpinäkyväksi hänen silmissään ja yhtyi kuun kelmeään valoon. Samaa tietä, mitä oli tullutkin, valui hän uloskin; ja seinän läpi kuuli mies valittavaa huutoa, ikäänkuin huuhkajainen olisi huutanut vuorella.
Hän meni sen vuoteen luo, jossa lapsi lepäsi. Se oli kuollut ja kylmä.
Silloin hän ymmärsi, miksi metsänneito oli kadotessaan valittanut.
Sillä hän huomasi nyt olleensa naimisissa metsänneidon kanssa. Ja hän ei myöskään koskaan muuttunut entiselleen. Hän odotti koko ikänsä häntä. Hän ei tavannut koskaan häntä metsässä.
II.
Niin odottamatta tuli myöskin Maud kerran minun tielleni. Tuskin kukaan tunsi itseään niin yksinäiseksi pääkaupungissa kuin minä. Minun veressäni paloi muisto metsässä vietetystä nuoruuden elämästäni. Isäni oli nimittäin jahtimestari. Hän oli pakoittanut minun ottamaan tutkinnon päästäkseni niin raskaasta elämästä kuin hän itse oli elänyt. Ylioppilaana ollessani hän jo kuoli. Ja minä en ole koskaan tuntenut häntä.
Sitten sain vaatimattoman viran rautatiehallituksessa. Mutta vieraana minä liikuin ympäristöni keskuudessa. Ihmiset olivat minulle niin vieraita, että tuskin uskalsin lähestyä heitä. Minussa oli ehkä jotain sairaloista. Maud on aina väittänyt niin. Ja hän oli kylläkin oikeassa. Mutta eikö voi tulla sairaloiseksi mieleltään joutumalla sellaiseen seurapiiriin, jossa ei voi kotiutua? Eikö sellaisia sairaita ole kylliksi?
Tiedän vain, että tuntiessani itseni vieraaksi ihmisten joukossa, rakensin oman mailmani, mailman, jonka kätkin sieluuni. Raskain mielin minä kuljin, sietämättömäksi minulle tuli istua yksin huoneessa, josta näköalana oli vain telefoonipylväitä ja kattoja. Silloin ilmestyi Maud tielleni, ja kuinka minä uskalsinkaan lähestyä häntä, se on minulle arvoitus. Mitä minulla oli tarjottavana hänelle? Mutta hän otti vastaan minut sellaisena kuin olin. Ja mitä kukaan ei voinut nähdä minussa, sen näki hän. Siitä päivästä hävisi raskasmielisyyteni. Ja minua onnellisempi ei ole kukaan mies ollut.
Raskasmielisyyteni ei kuitenkaan hävinnyt ainaisesti. Se palasi myöhemmin, sukeltautui esiin keskellä onneani ja säikähytti minut. Silloin minä etsin lohdutusta Maudilta, ja kun en löytänyt mitä etsein, alkoi kiusaajani jälleen saamaan valtaa sielussani.