Ylimalkaan on vaarallista omata porvarillinen asema, kun ei ensinkään ymmärrä elää porvarillisesti. Sellaisen muut huomaavat. Ja se vakavuus, jonka yhteiskunta vaatii sellaiselta kodilta, puuttuu. Se on aina vaarallista, ettei anna elämälleen sellaista leimaa, joka tekee sen toisten kaltaiseksi. Jos minä itse tunnustan sen, niin meidän kotimme ei koskaan tehnyt sellaista vaikutusta kuin muitten. Se antoi sellaisen vaikutuksen, että siellä asui muuan mies rakastettunsa kanssa, ja pojallakin, joka leikkien juoksenteli ympäri huoneita, oli koko olennossaan jotain vallattoman vapaata, ikäänkuin hän olisi ollut laittoman avioliiton hedelmä. Meidän kotimme ei ollut sellainen, kuin virkamiehen koti voisi ja pitäisi olla. Sieltä puuttui ehdottomasti sellaista vakavuutta, joka antaa luonteen kodille. Maud ja minä kuuluimme sitäpaitsi niihin, jotka mielellään näkevät vieraita luonaan, ja niin kauvan kuin kodissamme aina oli iloa, ei myöskään ystäviä puuttunut koskaan. Mutta kun he puhuivat meistä, pudistivat ystävät päätään ja sanoivat: "Se ei käy ajanpitkään. Maud-rouva on liian jäykkä, ja hän ehdottomasti liian rakastunut vaimoonsa." Me mahdoimme muodostaa omituisen yhdistelmän mailmassa perheen isänä ja äitinä. Mutta kuinka olikaan, elämä kului meiltä samoin kuin muiltakin. Taloudellisissa asioissakin tulimme hyvin toimeen, ja monien vaikeuksien perästä minä sain virkaylennyksen. Silloin ystävät sanoivat: "Saapa nähdä kuinka kauvan tuollainen edistyminen kestää."
Muuten Jumala tiennee, että elimme kylläkin porvarillisesti. Korkeammalle kuin mitä ihmiset voivat saavuttaa eivät toiveemmekaan tavotelleet. Ja kuitenkin ystävät olivat oikeassa. Ilomme ei kestänyt kauvan. Ei edes virkaylennyksenikään, jonka kautta asemamme muuttui hyväksi, voinut pelastaa meitä. Mutta virkaylennyksen minä sain. Oi sitä päivää, jolloin voin käyntikorttiini painattaa: Karsten Bloch, kontrollööri K:n rautatiehallituksessa. Sitä minä en koskaan unhota. Silloin luulin päässeeni pahimmasta pulasta. Ja kuitenkin juuri silloin tai hieman sen jälkeen alkoivat onnettomuudet.
Harhaluuloja! Harhaluuloja!
Juuri kun luulin parhaimman osan elämästämme alkavan, niin silloin se oli jo kerrassaan ohi.
Siihen aikaan me muutimme asuntoa. Minä en sitä toivonut. Olin mieltynyt niihin kahteen pieneen huoneeseen kaukana Hallituskadun varrella, joissa ensin asuimme. Nähdessäni Maudin sullovan koriin tavaroitamme ja poimivan seiniltä pieniä koristeitamme, jotka olivat yksi toisensa jälkeen tulleet sinne, vihlasi sielussani niin kovin kipeästi. Tyhjinä ammottivat huoneet jättäessämme ne. Sieluani pakotti, ikäänkuin korvissani olisi soinut kamalan epämusikaalisia sointuja. Kyyneleet valahtivat silmiini. Ja mennessäni viime kerran portaita alas olin yksin. Niin onnellinen oli Maud saadessaan jättää ne huoneet, jotka olivat minulle olleet kaikki kaikessa, etten mitenkään voinut häiritä häntä. Ikäänkuin raskaan taakan olisi saanut heittää hartioiltaan, jätti hän nuo huoneet, jotka kerran olivat onnemme suojiinsa sulkeneet.
Ja kuitenkin olin iloinen, ettei Maudin tarvinnut orjan lailla ahertaa enää kuten ennen, kun meillä nyt oli varaa pitää palvelustyttöä. Kuningattarelta hän minusta näytti ja kuningattarenhan ei tarvitse rasittaa 'itseään elämän karkeissa töissä. Sitäpaitsi hän sanoi minulle, ettei hän koskaan ollut pitänyt siitä seudusta, jossa ensin olimme asuneet. Siihen aikaan oli Hallituskadun uloin osa ikävin kaupunginosa. Siellä asui köyhiä ja vaatimattomia ihmisiä. Maud tahtoi saada liikkua niitten ihmisten keskuudessa, jotka koko Tukholma tunsi. Hän tahtoi kulkea auringonpaisteessa. Hänen Tukholmansa ei ollut sama kuin minun. Mutta minä muutin siksi, että tiesin Maudin sitä toivovan. Sitäpaitsi minä itse olin aluksi puhunut muuttamisesta.
Niin oli pian uusi huoneustomme valmiina vastaanottamaan meidät. Se oli niin kaukana kuin päästä voi Kardellikadulla, tuossa pienessä kapeassa kujassa, joka haarautuu Sturekadusta. Se oli aivan lähellä sitä suurta valtasuonta, jolla Tukholman hienosto tapasi keikailla. Minä olin melkein tuskainen joka kerta, kun piti kotia mennä. Huoneustomme ei ollut suuri, mutta mukava. Minulle se oli liiankin suuri, niin suuri, että minusta tuntui kuin Maud olisi joutunut minusta niin sanomattoman kauvas. Maudilla oli huoneensa, Harryllä omansa ja minulla omani. Haaveilujenmaa oli poissa.
Se oli hävinnyt. Mutta minä en nähnyt enkä tahtonut nähdä sitä. Ja minä ja Maud elimme muuten samoin kuin ennenkin. Yhtä voimakkaina kuin ennenkin elivät turhat toiveet vielä sielussani. Ja vieri vuosia, joitten kuluessa uskottelin onnen muuttaneen mukanamme. Virasto-tovereitani minä en ollut koskaan kutsunut kotiani. He eivät olisi viihtyneet luonamme. Ei sävy eikä seura olisi sopinut heille. Kotini ja virastotyöni minä eroitin niin huolellisesti toisistaan kuin kaksi mailmaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ensi aikoina oli vaimoni hoitanut taloutta ilman avustajaa. Se olisi ollut huono suositus minulle virastossa, jos toverini olisivat saaneet nähdä huonon taloudellisen asemamme. Ja silloinkin, kun olisin voinut tehdä sen, jatkoin minä samaan tapaan. Minä tahdoin elää oman mailmani itselleni.
Näin aivan kylläkseni sellaisia ihmisiä, joita en ymmärtänyt. Kunnon miehiä, työkykyisiä, rehellisiä miehiä. Mutta niin kerrassaan erilaisia kuin minä, että minun täytyi hymyillä ajatellessani minkälaisia ilmeitä heidän kasvoihinsa olisi ilmestynytkään, jos olisin jonakin kauniina päivänä kertonut jollekin heistä, mistä minä pidin, mitä ajattelin ja mistä iloitsin. Kaikkea sellaista minä varoin huolellisesti. Sillä en ole koskaan ollut mikään häiriöiden mies, ja proselyttejä minä en voinut enkä tahtonutkaan tehdä. Olin vain yksinkertaisesti ihminen, joka koetin niin hyvin kuin voin pelastaa itseni. Sielultani vähäpätöinen ihminen, oikea poroporvari.
Virasto ja koti olivat minulle kaksi eri asiaa. Kahdessa kerrassaan toisistaan eroitetussa mailmassa minä elin, ja minun oli hyvä elää niin. Juuri silloin minä aloin haavemailmani. Minä rakensin kokonaisen haavemailman Maudille ja itselleni, ja huvittelin toisinaan virastossa istuessani sulkemalla silmäni ja nautin siitä ajatuksesta, että minullakin oli joku nurkka mailmassa, jota voin pitää omanani. Minä nauroin itsekseni. Minusta se oli niin hauskaa. Ajatellapas, minulla oli salainen onnensopukka, jota ei kukaan aavistanutkaan. Mitäpä se haittasi, jos päällikköni oli minulle ylpeä ja vahtimestari kohteli halveksivasti? Minä en ollut muitten lainen. Minä en sopinut heidän joukkoonsa. Mitähän tuosta sitten? Minulla oli haavemailmani ja sitä ei voinut kukaan minulta valloittaa. Siellä minua odotti nainen, jota rakastin. Minua huvitti se ajatus, ettei virastossa, jossa istuin, kukaan tuntenut rakastettuani. Ei kukaan tuntenut häntä eikä minua. Hän ja minä olimme ikäänkuin kaksi suurta lasta, jotka olivat ottaneet toisiaan kädestä, ettei tarvitsisi tuntea itseään yksinäiseksi suuressa, eksyttävässä mailmassa. Siksi muuttui kotini sellaiseksi ihmemaaksi, jollaisen runoilijat rakentavat paetakseen sinne mailman riehuvista pyörteistä. Ei kellään vieraalla ollut oikeutta astua sinne. Tahraton, häiritsemätön on heille ihmemaa, ja sellainen ihmemaa oli minulle kodissanikin. Tuo suuri mehiläispesä, johon olin saanut paikkani, oli sentraliaseman suuressa talossa, ja akkunastani minä näin vain likaisen lasikatoksen, jonka alla junat vierivät edestakaisin. Olinhan joutunut rautatienpalvelukseen, ja löydettyäni Maudin, minä en koskaan tullut ajatelleeksi antautua muulle alalle. Päiväkaudet minä kuulin junien viheltävän ja puhkuvan ja vaunujen kolisevan. Mikään ei minulle oikeastaan ollut vastenmielisempää, sillä minä inhoon melua. Suurkaupungin melu on minulle aina ollut kiusaavana tuskana. Ja istuutuessani paperikimpun ääreen, joka odotti minua joka aamu, toivoin usein, että olisin ollut kuuro päästäkseni kuulemasta sitä. Minä olen nimittäin syntynyt suuren metsän keskellä ja sinne olen aina ikävöinyt. Siksi minun täytyi näitten meluavien työhuoneitten keskellä muistaa, että minua odotti haavemailmani. Senvuoksi minä onnistuin usein unhottamaankin, että olin metsien sydämessä syntynyt mies, joka olin joutunut väärälle uralle, ja siksi ei kolina minua juuri häirinnytkään. Sielussani minulla oli sellainen kiinteä piste, josta Arkimedes puhui, ja joista mies voi kehittää pienen mailmansa.