Minulla ei ollut ainoastaan yksi haavemailma, vaan kaksi. Ja tuo toinen oli kaukana saaristossa. Se oli suoraan lahdelman toisella puolella, niin että sinne täytyi soutaa laivasillasta. Enkös minä ollut rikas? Virkavapauteni minä vietin siellä perheeni keralla, enkä silloin koskaan edes muistanutkaan, että minun täytyi palata jälleen kaupunkiin. Siellä ei kasvanut yhtään ainoata puuta, jonka muotoa en vieläkin muistaisi. Siellä ei ole yhtään lahdelmaa ja matalikkoa lahdelmassa, jota en tuntisi. Aikasin aamusilla minä istuuduin tuhdolle ja aloin soutamaan uistimen kieriessä veneen perässä ja hauen tavotellessa sen teräviä koukkuja. Myöhään iltasilla valoisien kesäpäivien härmärtyessä kävelimme minä ja Maud metsässä.
Mitäpä tästä puhuisin? Auringonlaskutkin siellä minä muistan. Veden, tuon kirkkaan veden, joka hyväili saartani. Minä muistan pähkinäpuut, tammet, jotka suurena ympyränä oksansa levittivät, jonka suojaan syksyin sieniä kohosi, laivalaiturin harmaine venevajoineen — kaikki minä muistan. Ja minä uskoin Maudin rakastavan kaikkea siellä yhtä paljon kuin minäkin rakastin. Yhteen aikaan hän varmasti tekikin niin. Kaikki mikä oli minun, oli hänestä hyvin arvotonta.
Hänen ympärilleen keskittyi kaikki, mitä minä sanoin omakseni. Ilman kiihoittavaa voimaa ei voi kukaan ihminen elää. Saarnatkoon vain kalpeat vakavuudenmiehet päinvastoin. Minä en usko sitä. Minun virkistäjäni ja liikkeellepaneva voimani, joka kiihoitti minua työtä tekemään, kieltäytymään ja iloitsemaan, oli Maud.
Silloin hän oli vielä kotelossaan oleva perhonen. Mutta minun silmissäni väikkyi hänen siipensä pelkässä auringonpaisteessa. Jonakin päivänä hän itse sanoisi itseään täysin kehittyneeksi, juuri sinä päivänä, jolloin hän ei enää ollut minun. Me elimme nautintorikasta elämää yhdessä. — Kaiken mitä runoilijat laulavat ja taide ylistää teoksissaan, elimme me yhdessä. Päivämme muuttuivat juhliksi, joka päivä me keksimme jonkun ilonaiheen, jota emme olleet edellisinä päivinä huomanneet. Synkkiäkin hetkiä me saimme elää. Niin, niin, jälestäpäin muistaa vain hyvän ja unhoittaa kaiken muun. Mutta hän sai synkkyyden häipymään ja hänen läheisyydessään leimusi ilma pelkkänä auringonpaisteena. Sellaisena minä muistan ensiaikojamme ja sellaisena minä tahdon aina sitä muistaa. Maud oli valkoverinen. Kultakehänä ympäröitsivät hiukset hänen kasvojaan omituisine silmineen ja punaisine huulineen, joilla alinomaan vieno hymy leikki. Hän rakasti kauniita vaatteita, viinistä ja kukista hän tahtoi nauttia ja nähdä niitä, hyvin avokaulustaisissa vaatteissa hän tahtoi kulkea siksi, että hänen povensa oli täyteläinen ja olkapäänsä valkeat ja pyöreät. Hän herätti kateutta naisissa ja iloa miehissä.
Olinhan minä itsekin elänyt niin täydellisesti hiljaisen onneni vallassa, enhän minäkään ollut aivan sokea. Silloin ehkä en vielä koskaan ollut menettänyt Maudia. Mutta mitäs vielä? Juuri sokeuteni lahjoitti minulle sen onnen, jota ei mikään muu mailmassa olisi voinut tehdä.
Minä tahdon alkaa alusta. Polttavina kuin tuli soluvat muistot sielussani.
Muistettakoon, että avioliittoni historia alkaa 80-luvun alkupuoliskolla. Nykyaikaisen Ruotsin poika turhaan koettaa muodostaa käsitystään senaikaisesta ihmispolvesta, joka silloin kasvoi. Kaikkia niitä kauniita sanoja, jotka nyt koristavat kieltä, ei oltu silloin vielä keksitty. Aivan toiset käsitteet vallitsivat silloin mieliä. Mutta siinä erehtyy kovin, jos uskoo elämänhalun olleen heikomman siksi, että se itsetietoisena etsi vaatimattomampia ilmaisumuotoja. Elämänhalu oli niinkin voimakas, että se vaati ihmisiä uhrikseen. Upsalassa ollessani minä elin sen sukupolven keskuudessa, joka uneksi aikansa uudestasyntymisestä. Tuo kaikki oli vain elämänhalua. Minullakin oli aikoja, jolloin ajattelin tarttua herätystyöhön, uhrata voimani uuden ajan taisteluun, joka vieläkin jatkuu eikä koskaan lakkaakaan. Vielä silloinkin, kun jo olin vetänyt virkatakin selkääni, minä uinailin eläväni samojen ihanteitten palveluksessa, jotka olivat täyttäneet sieluni nuoruusvuosinani. Kaikki työ, niin minä vakuuttelin itselleni, on työtä ihmisyyden hyväksi. Kaikki voi asettaa niitten ihanteitten palvelukseen, jotka valaisevat mailmaa — muutamien yksinkertaisten elämänperiaatteitten valossa. Minä pidin monta vuotta tuota näköhäiriötä todellisuutena.
Itämaalaisen viisaan sanotaan vaativan tietäjiään pysymään naisista erillään. Siinä on ero tämän opin ja länsimaisen filosofian välillä.
Nainen ilmestyi tielleni, ja minä tein hänet vaimokseni, ettei mailma häiritsisi häntä ja minua onnessamme. Mutta nainen valloitti ajatukseni ja päämaalini, aikeeni ja filosofiani. Ja minä kiitän kuitenkin häntä. Enemmän kuin kukaan filosofi on haaveillutkaan hän antoi minulle. Ehkä hän olisi antanut vähemmän, jollei hänellä olisi ollut voimia pettää.