Minun omat mietteenikö ehkä mursivat keskinäisen onnemme? Maudhan sanoi sen itse samana iltana, jolloin jätimme iäksi hyvästi toisillemme. Mitä annoin hänelle kannettavaksi, sanoi hän olevan liian raskaan. Ei kukaan voi kantaa toisen taakkoja.
Itse hän ikävöitsi saada elää silloin, kun hän löysi minut. Kun löysin hänet, ikävöitsin minä voida päästä raskaasta haave-elämästäni ja pyysin häneltä elämää. Minun sieluni muistutti kummitusten pesää, jossa oli väkenä kaikkia niitä, mitä sairaloinen miettiminen voi loihtia esiin ja pitää hengissä. Maud sanoikin minun raskasmielisyyteni aina ensi hetkestä saakka, jolloin hän näki minut, kiusanneen häntä. Hänellä ei siis olisi koskaan ollut hetkenkään onnea minun rinnallani. Voiko se olla totta?
Kyllä, kyllä. Se täytyy olla totta. Miettiminen on hirmuinen tauti. Se tunkee myrkylliset juurensa syvälle sielun multaan, se myrkyttää maaperän ympärillään. Kaikki muu, joka siinä kasvaa, lakastuu ja kuolee sellaisessa pilaantuneessa maassa. Siksi kuoli rakkauskin, jonka luulin pelastavan minut.
Sillä minä tiedän sen hyvin. Miettijä minä olen ollut. Siksi ei ole kukaan voinut lähestyä minua ilman, etten olisi tehnyt häneen kipeää. Mietiskely oli aina valmiina kätkössään sielussani ja kiusasi lakkaamatta. Nuoruudeniloni tuo mietiskely turmeli, ja kun rakkaus tuli, muuttui onni lyhyeksi. Mutta minä en jaksanut olla onnellinen. Minulla ei ollut voimia siihen. Keskellä onnemme päiviä minä aloin tutkia, kysyä ja epäillä. Minä vedin vaimoni sydämeni sairaloiseen ilmapiiriin, ja kun hän ei ymmärtänyt minua, ei voinut ymmärtää, niin syöksin hänen kimppuunsa ja viskasin ilkeän sanatulvan vasten kasvoja ja kärsin itse tuhat kertaa enemmän kuin hän omista sanoistani. Mutta samaan aikaan oli sanoja ja kehittyviä ajatuksia vielä sielussani, ajatuksia, jotka riistivät voimani ja tekivät minut entistä sairaammaksi.
Niin, niin. Niin sen täytyi kai olla. Minä olin miettijä ja kellään ei ollut voimia kestää minua.
Ja kuitenkin minusta näyttää, niinkuin täydellinen selitys ei voisi sisältyä näihin sanoihin, ja niinkuin tämä kaikki ei oikeastaan sanoisi minulle mitään.
Sillä kaikista kummallisinta oli, että kauvan onnettomuuksien alkamisen jälkeen minä luulottelin olevani onnellinen vaimoni kanssa ja hän minun kanssani, niin onnellinen kuin vain harvojen valittujen suodaan tulla.
Yhä uudestaan ja uudestaan minä palaan takaisin alkuun. Tuntuu ikäänkuin sieltä löytäisin selityksen. Ja ajatellessani Maudia muistan hänet helpommin, selvemmin ja paraiten sellaisena kuin hänet ensin näin.
Äärettömän pieni ja hento hän oli. Ja kysyttyäni häneltä, tahtoiko hän tulla vaimokseni, hän pelästyi. Ollessaan yksin kanssani hän tuskin uskalsi puhua. Mutta hänen kasvonsa hymyili, ja hänen käyntinsä oli ketterä ja joustava, ikäänkuin hän olisi alinomaa tanssinut jonkun sävelen mukaan, jota ei kukaan muu voinut kuulla kuin hän itse. "Minä en voi puhua niin paljon kuin sinä", sanoi hän. "Minä voin vain suudella sinua."
Sävyisä hän oli, sävyisä ja lempeä. Minulla ei ollut mitään toivetta, jota hän ei olisi arvannut. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Mutta ensivuosina minä elin ikäänkuin oman tahtoni ilmakehässä. Jaa, jaa, niin se oli. Minun tahtoni hallitsi häntä, minua, koko pientä mailmaamme. Eikö hän ole itse myöhemmin sanonut sitä minulle? Minä uskoin hänen olevan onnellinen kaikesta siitä. Sillä niinhän se on. Toista voi hallita kokonaan eikä näe mitään muuta kuin tuntee itse vain olevansa onnellinen. Sellaista voi jatkua vuosikausia eikä huomaa mitään. Sehän on kerran niin järjestetty. Itse ei edes aavistakaan, että voisi olla toisinkin. Silloin huomaa äkkiä onnen hävinneen. Huutaessaan häntä ja etsiessään häntä kaikkialta alkaa uskomaan, ettei häntä ole koskaan ollutkaan. Silloin on kuin lapset, jotka etsivät jotain piiloutunutta. Heidän ruumiinsa vapisee huolestuksesta. Mutta sisimmäisessään he tietävät kuitenkin tuon piilossaolijan olevan. Hänen täytyy olla. Mitäpä olisi koko leikki muuten?