Milloinka minä näinkään Maudin kasvojen ensi kerran jäykistyvän ja hänen silmiensä tuijottavan kylmästi minuun? Etsin ja etsin muistoistani. Hänet itsensä minä voin nähdä. Aihetta en voi muistaa.
Hän seisoi huoneessaan, käänsi kasvonsa minusta, siellä oli hämärä. Mutta minä tunsin, että sillä hetkellä olimme jollain selittämättömällä tavalla kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen. Se oli sietämätön tunnelma minulle, ja saadakseni apua lähestyin häntä kysyen:
— Kuinkas nyt, Maud?
Hän ei voinut vastata sanaakaan kysymykseeni. Hän tiesi yhtä vähän kuin minäkin. Yhtyneenä me seisoimme siellä tuntien kumpikin, että meissä oli joku purkautumaisillaan, joka murtaisi sen, mitä olimme kerran rakkaudessa rakentaneet. Minä uudistin kysymykseni, mutta kaikkeen mitä sanoin, vastasi hän vain: "Ei nyt. Ei nyt." — "Etkö voi puhua minulle?" — "En nyt", uudisti hän. Ja lopulta tuli, ikäänkuin hän ei olisi voinut hillitä sanojaan: "Minä en ole sellainen kuin sinä."
Miksi hän sanoi juuri nuo sanat? Hänenhän ei tarvinnut tehdä sitä. Minä menin hänen luotaan omaan huoneeseeni, siihen huoneeseen, jossa nukuin, työskentelin ja olin yksin. Ensi kerran minä tulin ajatelleeksi, että viime aikoina olin enemmän yksinäni kuin ennen. Kuinka kauan olimme sitte olleet naimisissa? Kymmenen vuotta, yksitoista, kaksitoista vuotta. En muista kauvemmaksi. Vuodet ovat pujahtaneet pois muististani. Sulaneet synkäksi yksitoikkoisuudeksi, josta muistan vain, kuinka me riitelimme keskenämme, jota emme olleet koskaan ennen tehneet.
Sillä rauha oli häiritty välillämme, ja me aloimme tekemään tiliä toisillemme, ajatella mennyttä aikaa, puhua siitä, mikä oli sinun ja minun. Kun mielenkatkeruus ensi kerran herää aviopuolisoitten välillä, niin silloin sen kätkee vielä. Sanattomana se liukuu ohi. Mutta muisto noista lyhyvistä silmänräpäyksistä ei kuole. Se on syvällä ja kasvaa siellä. Seuraavalla kerralla se ottaa vallan ja muodostuu katkeriksi sanoiksi. Sanat syöpyvät kiinni ja kehittävät uusia. Se on ehkä jotain sellaista, jota tiede kutsuu itsestäänsikiämiseksi. Ja vähitellen tapahtuu kaikista kummallisin: koko suhde kahden ihmisen välillä muuttuu kokonaan. Minä en ole enää minä ja hän ei ole enää hän. Me huomaamme sen molemmat. Ja koetamme tuskaisina salata sitä. Me olemme kaksinverroin huolellisempia ja valppaampia. Me olemme nyt nimittäin valppaita. Me olemme vahdissamme. Hyvin huolellisesti me varoimme niitä arkoja seikkoja, joita emme enää saa kosketella.
Nykyään on kylläkin paljon sellaisia seikkoja. Niitä kasvaa kuin sieniä kosteasta maasta. Eilen oli ruohikko puhtaana. Tänään se kimaltelee myrkyllisissä väreissä, täplä täplän vieressä. Ja se on kummallisinta: mitä varovaisempia me olemme, sitä helpommin tulee riitoja. O, noita hirmuisia riitoja! Niitä näytöksiä, kun toinen lyö sokeasti ja toinen joko pitää lyönnin hyvänään tai epätoivoisena lyö takaisin. Myrsky tulee. Mutta myrsky ei puhdista ilmaa. Ilma käy vain moninverroin tukehduttavammaksi. Ne ovat sellaisia purkauksia, joitten viisastelijat sanovat kuuluvan rakkauteen. Sillä, niin he sanovat, sovinto tulee jälestäpäin suuteloineen ja hyväilyineen. Se on eläimellinen oppi tuo. Sellaiset purkaukset tappavat rakkauden sielusta ja ajavat sen ruumiiseen. Rakkaus on voimakas. Se ottaa meidät valtoihinsa, osoittaa heikkoutemme ja oman kaikkivaltiutensa. Minä en voi ajatella tätä. Mikään ei voi jättää vastenmielisempää muistoa kuin rakkauden kuolema. Jos se ei saa hallita sieluamme, niin se iskee kyntensä lihaamme. Tuskaista on se taistelu, kun rakkaus etsii omaansa ja tahtoo ottaa väkisten sen, mitä se ei hyvällä saa.
Sen minä olen elämässäni kokenut. Se on vastaus arvoitukseen. Sitä minä hengitin ilmaan löydettyäni sanat. Miks'en ymmärtänyt sitä silloin, ymmärtänyt sitä ennenkuin se oli myöhäistä?
Rakkaus kuoli minun ja Maudin väliltä, ja sen mukana kuoli kaikki muu meissä, lakastui kuin ruoho lakastuu metsässä, jossa metsävalkea on riehunut. Me emme ymmärtäneet sitä, emme edes aavistaneetkaan. Nyt minä sanon liian paljon. Maud aavisti sen. Hänhän sanoi sen minulle. Minä ainoastaan olin sokea. En aavistanut mitään. Väkivalloin minä tahdoin kutsua sen jälleen eloon. Hullun lailla minä taistelin kohtaloamme vastaan. Ja kun kaikki murtui, tarvitsin minä vuosia huomatakseni mistä onnettomuus tuli.
Kuinka minä kuljin tähän aikaan kuin terävillä neulankärjillä! Ja kuinka minä kärsin! Se on hirmuista, että minä nyt sen ymmärrän. Tämän kaiken kestäessä minä en nähnyt koskaan Maudia, nähnyt häntä sellaisena ihmisenä kuin hän oli, vaan sellaisena ihmisenä, millaiseksi minä pakoitin omien haaveitteni hänet luomaan. Tämä on hirveän toivotonta. Ja kuitenkin minä ajattelin hänestä niin hirveän kolkosti.