O, kuinka kamaloita öitä minä muistan! Öitä, jotka jättivät minuun sellaisen kauhun, etten voi enkä tahdo ajatellakaan sitä. Sillä minä tahdon päästä selvyyteen, saada selville mistä hinnasta tahansa. Ja muisto on niin kamala, että se häiritsee minua. Mutta tämän ajatteleminen muuttui miettimiseksi ja miettiminen turmeli kaikki — viimeisetkin sovituksen mahdollisuudet, joita yhteen aikaan ehkä kuitenkin vielä oli olemassa. Minä lepäsin eräänä yönä hänen helmassaan ja otin vastaan hänen hyväilyjään. Sisäisesti minä olin kuollut, elottomia olivat tunteenikin. Hänen ruumiinsa liikkeet sammuttivat himoni. Mieleni täytti vastenmielisyys. Seuraavan yön minä makasin valveillani yksin huoneessani, ja minä tunsin silloin ensikerran voivani vihata naista.
Raskaina kuluivat päivät.
Aamuin minä koetin vältellä vaimoani, ettei pelkkä hänen näkeminen olisi saanut minua sokeassa vihassani purkamaan ajatuksetonta sanatulvaa hänelle. Ja illoin minä kartoin häntä, ettei himoni syttyisi jälleen ja tekisi minua hulluksi valeellaan, että kaikki voisi muuttua entiselleen.
Sellaisen kuvailemiseen ei löydy sanojakaan. Sen voi tehdä vain hiljaisuus, hiljaisuus, jonka ainoastaan vuodet voivat rauhoittaa.
IV.
Tähän aikaan minä aloin viettämään iltani ulkona. Silloin oli asuntomme läheisyydessä pieni kahvila, jonne sellaisia vieraita tapasi kokoontua, jotka eivät viihtyneet uudessa Tukholmassa. Se oli vanhanaikainen kahvila, jossa oli aivan pieni ruokasali tarjoiluhuoneen takana. Haaksirikkoon joutuneitakin olennoita siellä näki, miehiä, jotka yhdestä tai toisesta syystä eivät mielellään näyttäyneet päiväsaikaan kaduilla. Naisia sinne ei koskaan tullut.
Siellä minä vietin usein iltani eräässä nurkassa lukien sanomalehti sanomalehdeltä. Toisinaan minä istuin siellä mykkänä katsellen sikaaristani kohoavia savukiehkuroita. Siellä jättivät, kummallista kyllä, ajatukset minut rauhaan, ja nähtyäni erään sellaisen illan jälkeen Maudin tuntui minusta, ikäänkuin olisin lähestynyt häntä.
Tähän aikaan en tehnyt tuttavuutta kenenkään kanssa. Kukaan ei käynyt luonani enkä minä kenenkään luona. Minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut uskoa sydämeni salaisuuksia.
Nyt minä muistan erään illan, joka oli ollut tavallista raskaampi. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Mutta sisäinen elämäni oli huonossa kunnossa. Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut jonkun ystävän tai edes ihmisen. Ja kuitenkin minä sanoin itselleni, että vaikka minulla olisikin ystävä, niin en voisi kuitenkaan hänelle mitään puhua. Ystävilleen ei sovi kertoa vaimostaan.
Silloin minä muistin jotain, joka aikasempina vuosinani tapasi kuulua parhaimpiin huvituksiini. Minä muistin kävelyni Tukholman läpi. Olin unhoittanut ne jo aikoja sitten.