Onnen päivinäni minä tapasin nimittäin vapaina hetkinäni kierrellä kadulta kadulle, ja minulle oli yhtä tuttua Etelä kuin Pohjoinenkin. Talvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä, jokaisella vuodenajalla oli omat miellyttävät puolensa. Ja kaikki mitä näin, kertoi jonkun historian minulle. Kaikkialla missä vain kuljin, minä voin muistaa jonkun tapahtuman. Sanomatta sitä kertoivat ihmiset minulle elämänkohtalonsa. Siinä oli rakkautta ja vihaa, pahaa ja hyvää vuorotellen. Maud tapasi seurassani kulkiessaan aina sanoa: "Mitä sinä hymyilet?" — "Hiljaa", sanoin minä silloin, "minä näin juuri nyt muutaman historian." Ja vastatessani niin minä luulin aina Maudin ymmärtävän minua. Ihmisethän kertoivat sivukulkiessaan elämänkohtalonsa minulle. Siksi minä tahdoin aina kulkea verkalleen voidakseni kuulla niitä. Etelän kukkuloilla oli omat historiansa, Norrabrolla ja linnalla omansa. Tukholma on ihmeellinen kaupunki. Siellä kohtaa historiallisia muistoja jokapäiväisen elämän kohtaloissa, ja tullien ulkopuolella puhuu luonto. Tammet Djurgårdenissa ja hongat Hagaparkenissa, Saltsjösta tai Mälarista kirkkaana virtaava vesi — kaikki puhuvat, kaikilla on elämänsä. Ja entäs satamat sitten! Niissä liikkuvat ihmiset. Tulevat laivat ja veneet. Höyrylaivat ja pienet veneet kuluneine purjeineen, joita on korjailtu ja laitettu, että kelpaisivat yhden Tukholma-matkan. Se on vielä omituista Tukholmalle, että menipä minne tahansa, niin aina tapaa luontoa ympärillään. Tuskinpa löytyy yhtään katua, josta ei jostain kohti voisi nähdä maalle. Joko metsä leikkaa katua kaukana näkörajassa tai häämöittää sieltä mihin katu loppuu pari kolme puuta ja avara taivaanranta.
Minä muistin kaiken tuon niin elävästi, että nousin tuoliltani, maksoin ja menin. Kadulta kadulle minä kuljin. Minä näin Strömmenin loistavan tuhansien liekkien valossa ja höyrylaivojen liukuvan synkän mustalla vedenpinnalla. Etelän kukkuloiden kalliot minä näin kohoavan mustina ja sammuttavan katulyhtyjen ja akkunoiden valot. Pimeä synkistyi ympärilläni harhaillessani ilman päämäärää kaupungin ulkopuolella. Muuan prostituerattu nainen kulki ohitseni. Ja ikäänkuin terävä pistin teki hänen katseensa kipeää minuun. Tietämättäni miksi kohosi itku kurkkuuni. Sen ajan muistot, jolloin koti ei minua odottanut, mahtoi murtaa mieleni. Ja samassa minusta näytti, ikäänkuin se aika olisi ollut minun onnellisin aikani. Ja kuitenkin minä tiesin kuinka yksinäiseksi ja hyljätyksi silloin aina itseni tunsin.
Silloin en vielä tietänyt mitä onni oli. Kuinka vähäpätöistä minusta oli nyt kaikki mitä näin! Ja kuinka minä itse olin muuttunut. Ohitseni kulkevilla ihmisillä ei ollut minulle mitään kertomista eikä minulla heille. Nuorena ollessani voi sellainen silmäys, joka äsken sivumennen minuun heitettiin, viekotella minut pysähtymään. Totta totisesti minä en toivo sitä aikaa takaisin. Tympäsevää on ostettu rakkaus. Se raatelee ruumiin ja sielun pirstaleiksi. Häräystä seuraa inho. Mutta mitäpä oli tuo inho sen lohduttoman vastenmielisyyden suhteen, joka minua nyt seurasi?
Muistan aivan hyvin, että tällaiset ajatukset pitivät minua vallassaan koko sen yön. Väsyneinä haamuina ne liukuivat aivojeni läpi. Minä käännyin ja kävelin, kävelin ja käännyin, tulin jälleen portin sisäpuolelle ja Norrbron yli. Jakobin kirkontornissa kello löi yksi. Sade valui edelleenkin vuolaana raskaista pilvistä. Miksi menisin kotia? Mikä minua siellä odotti?
Kumarassa ja raskaasti minä kävelin. Jo pelkkä ajatuskin, että nousisin kolme rappua ylös huoneustooni ja kiertäisin avainta patenttilukossa kiusasi minua. Mutta kotia minä kuitenkin menin. Ja kun seisoin huoneessani ja sytytin lamppuni, niin hiki valui joka paikasta ruumiistani.
Otin tohvelit jalkaani ja istuuduin kirjoituspöytäni ääreen. Mutta minä en voinut istua rauhassa. Nousin tuolistani ja aloin hiljaa kävelemään edestakaisin. Huoneeni ei ollut sellaiseen sopiva. Niin pieni se oli. Jos ei siellä olisi ollut ovea, jonka voin sulkea, niin en olisi siinä huoneessa löytänyt mitään, joka olisi antanut minulle vähääkään viihtymyksen tunnetta. Vuode oli levitettynä ja kuntoonlaitettuna tavallista leveämpi. Akkunan ja uunin välillä minä voin hädintuskin kävellä viisi lyhyttä askelta. O, minä muistan sen vielä. Minä olen laskenut nuo askeleet useimmin kuin minulle oli terveellistä. Minä kävelin edestakaisin lattialla ja kun väsyin laskemiseen, niin aloin puhua puolittain ääneensä itsekseni.
— Enhän pyytänyt paljon, aloin. En koskaan ajatellutkaan, että voisin pyytää enemmän. Mutta en koskaan uskonut sen näin loppuvan. Hän nukkuu nykyään omassa huoneessaan ja minä omassani. Mikään ei yhdistä meitä. Kaikki vain eroittaa meitä toisistamme. Miksi hän tuli luokseni, kun ei tiennyt, josko hän tahtoo jäädä luokseni? Ja miksi hän on sanonut minulle, ettei hän tahdo? Hän on sitten ottanut takaisin, mitä on sanonut. Hän väittää kaiken olevan aivankuin ennenkin. Mutta se ei ole samoin kuin ennen. Miksen nyt enää tule iloiseksi hänen läheisyydessään niinkuin aina ennen? Miksi on hiljaisuus minun ja hänen välillään käynyt niin raskaaksi? Tuntuu ikäänkuin ilkeät sanat vihloisivat hiljaisuutta ja saavuttaisivat minut, kun hän istuu läheisyydessäni. Hän ei ole lausunut niitä, enkä myöskään minä. Kuka ne lausuu sitten? Tai mistä ne tulee? Ja mihin on uinailujeni maa hävinnyt?
Keskellä kaikkea tätä muistin äkkiä tuon naisen katseen, joka lyhdynvalossa oli kohdannut minua. Aivan selvään minä näin kaikkityyni, kuinka hän hymyili minkin läpi ja kuinka hänen plyminsä värisi takanani pimeässä.
Mikä muisto tuo oli, joka kohosi mieleeni? Se oli muisto, joka oli uinunut monta vuotta ja nyt palasi jokapäiväisen sattuman herättämänä. Se oli pieni punaposkinen tyttö, joka seisoi vieressäni ja itki siksi, että olin sanonut, ettei hän näkisi minua enää. Se oli aivan kohta kihlaukseni jälkeen. Minä en ollut hänelle muuta kuin satunnainen tuttava, joka joskus kävin hänen luonaan. Nyt hän itki siksi, ettei hän koskaan enää näkisi minua ja siksi, että hän tiesi miksei.
Hänet minä nyt muistin, ja kummallisinta oli, että minä ikävöitsin häntä. Vähäpätöinen, puutteellinen ja tyhmä hän oli. Mutta hän ei ollut koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää, ehkä puhtaasti tavallaan pitänyt minusta hieman. Missä hän nyt oli? Ihmismereen kadonneena, joka ehkä oli niellyt hänet vieläkin julmemmasti kuin minut.