Häntä minä ikävöitsin ei nähdäkseni häntä, vaan tuntien olevani tyytyväinen häneen… Silloin kuin jätin hänet oli hän minusta tyhjääkin arvottomampi.
Minä seisoin rauhassa lattialla huohottaen raskaasti.
— No jaa, jatkoin taas, palaten edellisiin ajatuksiini, niin se voi siis loppua. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää. Minä en ole koskaan kovaa kokenut. Minulla on aina vain ollut niukasti. Siellä missä nyt istun tulen myöskin istumaan kunnes vanhenen ja harmenen. Ja uinailujeni mailma on vaihtunut. Se ei ole enää koti. Haavemailmani on nyt virastoni. Siellä puhuvat lokomotivit, vaunut rämisevät, siellä särkevät kimeät vihellykset ilmaa, ja akkunani ulkopuolella pullahtelee kivihiilen musta savu. Sinne minä nykyään ikävöitsen. Ja siellä istuessani minä olen levollinen. Tunnit kuluvat toisensa perästä ja kun kellonlyönti lähestyy, jolloin virasto suljetaan, valtaa minutkin levottomuus. Minä tiedän, että minun täytyy mennä kotia. Ja mennessäni minä uskon siihen pettävään toiveeseen, että kärsimykseni ovat olleet vain luulottelua, ja että minä voisin itkeä ne unholaan ja tuntea sydämeni kevenevän.
Mutta sehän ei kevene koskaan, se on kauheaa. Minä kuljen kuin ikuisessa sumussa. Tuska kaivaa sieluani. Se ei jätä minulle rauhaa vähääkään. Se vainoaa minua yöllä ja päivällä. Ja parhaimpina hetkinä minut valtaa pelko, pelko, että tuska palaa jälleen. Se aika oli parhain, jolloin olin koditon, jolloin olin aina yksin.
Minä vääntelin vihoissani käsiäni ja jatkoin:
— Milloin tämä alkoi? Se alkoi silloin, kun aloimme voida paremmin, kun ei meidän enää tarvinnut kärsiä leipähuolista. Oli ikäänkuin hätä tai sen pelko olisi pitänyt meitä lähellä toisiamme. Nyt me olimme eronneet kauvas, kauvas toisistamme. Maud on sanonut tahtovansa erota, ja minä en voi.
Sen siis täytyy kerrankin loppua, aivan auttamattomasti loppua. Hän ei siis elä minulle enkä minä hänelle. Oi, me ihmiset elämme kaikki riidassa toistemme kanssa, eikä kukaan tiedä toisensa onnettomuuksista. Mitä hän tahtoi minusta, tuo nainen, jonka kerran kohtasin? Miksi minä tulin tätä ajatelleeksi? Mahtaneeko minun täytyä vieriä sinne takaisin? Oli kerran koti — aivan samanlainen kuin sadussakin.
Minä vaikenin äkkiä kokonaan. Edessäni ovella seisoi Maud. Hän seisoi siinä yöpuvussaan ja räpytteli unisia silmiään lamppuvalossa.
— Mitä sinä teet? kysyi hän. Puhutko sinä itseksesi?
Hän oli tullut huomaamattani ja ensimäinen ajatukseni oli: eikö hänkään voi nukkua?