— Kello on viisi, kuulin hänen sanovan. Miksi olet yläällä?
En voinut vastata mitään hänelle. Mykkinä me seisoimme siinä vastakkain, kummallakaan ei ollut mitään sanomista. Minä en ehtinytkään selittää hänelle. Sillä hän kysyi äkkiä:
— Vaivaako Harrya joku?
— Ei, vastasin kummastellen.
— Minä luulin niin, kun olet näin myöhään yläällä, sanoi hän.
Ennenkuin kerkesin sanaakaan sanoa oli hän jo hävinnyt, ja samassa valtasi minut ajatus:
Miksi hän valvoo? Eikö hänkään voi nukkua? Mitä tämä on? Liikuskeleeko hän ehkä hiljaisuudessa valmistellen jättääkseen minut?
En koskaan ollut niin selvästi tehnyt tuota kysymystä itselleni. Kuinka se juuri silloin voi sielustani sukeltautua esiin, se on minullekin käsittämätöntä.
— Voisinpa vain kysyä häneltä — mutisin itsekseni. Voisinpa vain saada varmuuden!
Minä tiesin oikein hyvin, etten voinut kysyä enkä saisi varmuutta - ennenkuin varmuus tuli itsestään.