Riisuuduin käydäkseni vuoteelle ja huomasin käsieni vapisevan aivankuin olisin kantanut jotain liian raskasta.
— Oman kohtaloniko vain olen nähnyt? mutisin itsekseni.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui mielialani ja minä vastasin raivossa itselleni:
— Lorua, lorua! Mitä merkitsee sinun kohtalosi? Mitä hänen? Miksi tulevat elävät ihmiset, joita en ole koskaan tuntenut, hornanhenkinä häiritsemään minua? Minä elän, niinkuin minun täytyy elää. Minähän en tee mitään muuta kuin odotan vain. Minä en tee mitään. Kaikki aikeeni on vain tyhjyyttä ja odotusta. Niin turmeltunut minä olen, etten edes jaksa tuntea mitään todellisen elämän vaikutustakaan.
Niin sammuivat ajatukset uneen, ja minä nukuin odottaen varmuutta, joka vielä viipyi.
V.
Mitä tämän yön näennäisesti vähäpätöiset tapaukset sisälsivät, sen minä saisin myöhemmin tietää. Kun ihminen elää jännityksessä, niin hänestä tuntuu silloin kaikki tapahtumat luonnollisilta. Ja se mikä muuten herättäisi hänessä kummastusta, luisuu silloin tavallista keveämmin ohi.
Nyt on kulunut pari päivää, joitten kuluessa en ole mitään kirjoittanut, vain kävellyt pienen rautatieaseman käytävällä ja nähnyt lumihiutaleitten hämärässä kimaltelevan. Aurinko on nyt poissa. Ja viipyy kauvan, ennenkuin sen jälleen näen.
Istun taas kirjoituspöytäni ääressä. Sielussani herää taas muisto Maudista sellaisena, kuin hänet ensin tapasin. Minä en voi estää sitä. Se tulee itsestään. Se sukeltautuu esiin todellisen Maudin kuvasta, hänen, jonka minä niin myöhään opin tuntemaan. Tai kumpi heistä oli todellinen? Minä en saa koskaan sitä tietää. Piste. Ensimäisen Maudin minä muistan. Hän ei tuntenut elämää. Minä muistan erään illan kahta päivää ennen häitämme. Hän oli hakenut minut viekotellakseen mukanaan ulos. Se oli aurinkoinen talvipäivä ja vastasatanut lumi peitti kattoja. Mutta kun hän tuli huoneeseeni, sain minä hänet jäämään luokseni.
Sydämeni oli täysi. Sillä minä tiesin, että parin päivän perästä tämä huone, jossa olin elänyt yksinäni, ei olisi enää ainoastaan minulle. Levollisena ja kertomaton luottamuksen- ja ilonhymy huulillaan hän istui sohvassani. Emme puhuneet paljon. Mutta ne sanat, jotka vaihdettiin, koskettelivat häitämme. Molemmat meistä oli sen tunteen täyttämänä, että pian kuuluisimme toisillemme. Maudille se oli vain yksi sana. Kuinka kummallisesti minä sitä aavistin.