Silloin katsahti Maud minua ja hänen poskensa olivat tulehtuneen punaiset.
— Enhän minä mitään tiedä, Karsten, sanoi hän. En kerrassaan mitään.
Kukaan ei ole minulle mitään sanonut.
Näissä sanoissa oli jotain yksinäisyydentunnetta, ujoutta ja neitseellisyyttä. Vielä enemmän siinä äänessä, millä ne lausuttiin. Se liikutu minua rajattomasti. Sitä sekoittumatonta onnea ei voi sanoin kuvata, minkä nuo sanat minussa herättivät.
Niin oli silloin. Mutta muisto tästä heräsi minussa myöskin tuon harvinaisen yön jälkeisenä aamuna, josta äsken kerroin. Illan tultua minä istuin Maudin huoneessa pelaamassa pasianssia. Olin tarttunut tähän huvitukseen ikäänkuin salatakseni hiljaisuutta, joka muuten painosti meitä. Korttia muuttaessani minä katsoin salaa Maudia. Hän istui kumartuneena käsityönsä yli ja minusta hän näytti kiusaantuneelta, ikäänkuin jokin hänen sisimmäisessään olisi ollut epäkunnossa. Ahaa! ajattelin minä. Hän ei ole unhottanut sitä, mikä tapahtui viime yönä.
Itse minä en ollut ajatellut sitä koko edellisenä päivänä. Sellaisessa jännityksessä minä elin tähän aikaan, että kaikki tapahtumat näyttivät minusta vain luonnollisilta ja itsestään selviltä. Minun mailmani oli vaihtunut kuin varjot negatiivivalokuvassa. Se mikä siinä oli valkeaa merkitsi mustaa ja musta valkeaa.
Ahaa! ajattelin, siis hän ei ole unhoittanut yöllistä kohtaustamme. Ja minä kertasin erikoisella äänenpainolla hänen siinä tilaisuudessa lausumansa sanat samassa kuin kysyin:
— Mitä Harry tekee?
Maud säpsähti ja hänen kasvojensa väri muuttui. Sivulta hän heitti minuun äkkinäisen ja mielestäni vihaisen silmäyksen. Levollisempana kuin odotinkaan hän kuitenkin vastasi:
— Hän lukee kait läksyjään.
Kokosin kortit ja aloin sekoittamaan niitä uudestaan.