— Kuinka kävi? kysyi Maud välinpitämättömästi.
— Ajattelen Harryä, vastasin. Hänen ei ole hyvä olla luonamme tähän aikaan.
Suhteemme oli nimittäin kehittynyt jo niin pitkälle, että tapasimme puhua onnettomuudestamme kuin tavallisesta asiasta, jota ei voinut salata ja jota ei siksi enää ansainnut kieltää.
— Oo, vastasi Maud välinpitämättömämmällå äänellä kuin olin toivonut, hänellä on koulunkäyntinsä ja läksynsä. Vapaina hetkinä hänellä on toverinsa seuranaan. En usko hänen huomanneen mitään muutosta.
Kuinka kertoikaan Maudin koko kasvojen ilme, ettei hän puhunut nyt minulle totta. Käännyin korteista ja katsoin häneen. Onnettomuudeksi oli se muisto onnenpäivistämme, jonka äsken kirjoitin, vain muutamia minuutteja ennen keskustelumme alkua jättänyt aivoni. Maudin tietämättä olin vertaillut häntä ja sitä naista, jota kerran olin rakastanut. Siksi en tällä hetkellä ensinkään ajatellut Harryä.
Ajatukseni pojasta olivat hävinneet mielestäni muistaessani kuinka Maud oli viime yönä minulta kysynyt hänestä. Mitä hän sillä kysymyksellään tarkoitti, oli minusta aivan samantekevää. Poika ja mitä hän suhteistamme voi kärsiä — oli minulle tällä hetkellä kerrassaan vähäpätöistä.
Oli vain muuan seikka, joka valtasi kaiken ajatuskykyni. Se oli se tunne, että jotain minun mailmassani oli aivan epäkunnossa. Niin pian kuin Maud vain tuli läheisyyteeni kasvoi tuo tunne niin tuskallisen painavaksi, etten voinut kestää sitä. Minä en voinut sietää sitä tietoa, että kaikki välillämme oli sellaista kuin se nyt todellisuudessa oli muuttunut. Siksi puhuin edelleenkin pojasta, puhuin kauvan ja varmassa yhteydessä. Minähän puhuin vain turruttaakseni omaa levottomuuttani, ja luulottelin alinomaan, että äkkiä — puhuimmepa mistä hyvänsä — löytyisi johtolanka, mahdollisuus saada valoa tuohon kamalaan painajaiseen, joka vaivasi minua.
Ikäänkuin hän olisi nähnyt jokaisen vastauksen menevän hukkaan istui Maud vieressäni. Kortit hämärtyivät silmissäni. Tehden virheen virheen perästä jatkoin vain korttien latelemista vaistomaisesti siinä järjestyksessä kuin ne tulivat.
Äkkiä juolahti jotain mieleeni. Minulla täytyi olla jonkinlainen aavistus, että sillä mitä viime yönä oli tapahtunut, niin vähäpätöistä kuin se itse asiassa olikin, kuitenkin täytyi olla jonkinlainen tarkoitus.
— Mitä sinä tarkoitit kysyessäsi viime yönä poikaa minulta? aloin minä.
Eikö muu enää riitä? Täytyykö hänenkin olla eroittamassa meitä?