— Jaa jaa, vastasi Maud kolkosti, kaikki eroittaa meitä nyt. Ei mikään yhdistä.
Samassa silmänräpäyksessä olin unhoittanut, mitä oikeastaan olin aikonut kysymyksilläni sanoa. Mieleenjuolahdukseni valloitti jälleen ajatukseni.
Aivankuin olisin ollut pahantekijän kuulustelija, joka tahtoi pakoittaa uhrinsa tunnustamaan, iskin katseeni hänen silmiinsä vastatessani:
— Uskoitko minun silloinkin tarkoittavan pahaa, kun puhuin lapsestamme?
Luuletko sinä aina minun tahtovan pahaa sinulle? Minä en käsitä sinua.
— Et, myönsi hän. En minäkään käsitä sinua. Sehän onkin juuri asia se.
Hänen äänensä tunkeutui sydänjuuriini saakka. Oi, miten epätoivoisella äänellä hän sen sanoi. Se sai minut katumaan jotain, jota luulin häntä vastaan rikkoneeni, ja hellytti sydämeni. Minä en voinut koskaan nähdä hänen epätoivoaan, ettei se olisi saanut sydäntäni heltymään. Nyt oli hänen katseensa terävä ja synkkä samalla kertaa. Minä ymmärsin aivan hyvin, että se, mitä hän ei ollut sanonut, oli pahempaa kuin se, mitä hän sanoi:
— Lopetetaan nyt, sanoi hän. Minä en jaksa ajatella enää. En juuri nyt.
Minä ryntäsin jälleen ylös. Hänen luoksepääsemättömyytensä herätti vihani.
— Mitä sellaisen kysymyksen täytyy sisältää, joka voi erikoisesti vaivata sinua? vastasin. Meillä, kuninkaani, meillä on puhdas omatunto! Jaa, olethan nähnyt Hamletia?
Näissä sanoissa oli viittaus, jota en oikeastaan ollut tarkoittanut. Mutta tuskin nuo sanat olivat päässeet huuliltani, kun jo samassa tunsin niitten alkavan vaikuttamaan. Ne ikäänkuin varmensivat sitä epäilystä vaimoni koko olemukseen, joka jo kauvan oli itänyt sielussani. Kuka hän oli? Miksi hän oli etsinyt minua ja minä häntä? Sen, ettei hän minua nyt rakastanut, tunsin minä tietäväni yhtä selvästi, kuin jos hän itse olisi sen selvin sanoin sanonut. Mutta oliko hän sitä koskaan tehnyt? Ja pettikö hän todellakin minua? Se oli kysymys. Vieraana hän istui edessäni. Koskaan ei sieluni saavuttaisi hänen sieluaan. Mitä oli ollut minun ja hänen välillään oli ollut vain luulottelua. Syövän myrkkyhapon lailla syöpyivät ajatukset sieluuni. Ne muuttuivat myrkyksi. Minä tunsin sen hyvin. Ja minä värisin niitten selityksien vuoksi, jotka tahtoivat purkautua huuliltani. Mutta samalla minä tiesin, etteivät epäilykseni jäisi luokseni. Vaikkei kumpiakaan meistä sanonut sanaakaan, niin kuitenkin ne saavuttivat hänet, joka istui edessäni. Myrkky, joka söi sieluani, oli saavuttanut hänetkin. En koskaan muista eläneeni sellaista minuuttia, johon olisi mahtunut suurempaa kauhua.