Sillä minuuttia kauvemmin ei tuo sanaton taistelu kestänyt meidän välillämme, joita viidentoista vuoden avioliitto yhdisti. Kun seisoin siellä pöytään nojaten ja raivoten, että Maud vältteli katsettani ja näin hänen hillitsevän itseään, tunsin vain rajua halua saada mistä hinnasta tahansa loukata häntä, tehdä hänelle oikein kipeää. Mitä sain tietää tai en saanut tietää oli minulle nykyään saman tekevää. Minä kiljuin raivossani:
— Ketä sinä yöllä hait, kun tulit huoneeseeni? Minua sinä et hakenut.
Minä kaduin samassa silmänräpäyksessä noita sanojani kun olin ne lausunut. Minä kaduin niitä huomatessani siten paljastaneeni ajatukseni ja mustasukkaisuuteni. Ja sielussani huusi ääni: "Älä mene kauvemmas! Älä kysy enempää! Voit saada tietää enemmän kuin tahdotkaan." Minusta tuntui ikäänkuin lausumalla nuo sanat olisin tullut suuremmaksi rikolliseksi kuin jos olisin työntänyt veitsen vaimoni sydämeen. Minä tahdoin huutaa sanani takaisin, heittäytyä polvilleni vaimoni eteen, rukoilla unhoittamaan ne, tehdä kaikki jälleen hyväksi.
Silloin tuli hänen vastauksensa kylmästi, tyynesti ja varmasti, kuten minusta tuntui.
— Olet oikeassa. Minä en ajatellut sinua tullessani. Minä ajattelin erästä toista.
— Sinä et tarkoita sitä, mitä sanot, vastasin minä.
— Kyllä varmasti, vastasi hän. Tarkoitan sitä. Enhän rakasta sinua enää. Minä en voi rakastaa. Sinä olet sanonut satoja kertoja sen minulle! Miksen rakastaisi toista?
En hetkeäkään voinut uskoa, että Maudin sanoissa olisi ollut edes totuuden varjoakaan. Uskoin varmasti, että hän oli päättänyt vain loukata minua oikein kuolettavasti, kuin mies. Minä olin sokea, rakkauteni oli sokea, ehkä myöskin luottamukseni Maudiin, joka vielä kaikesta huolimatta eli, vaikutti sen. Muutin puhuttelutapaani. Koetin kertoa hänelle mitä olin ajatellut, kuvailin hänelle koko pienen näyttämön, joka juuri oli täyttänyt ajatukseni, sanoin helliä sanoja mielettömien syytösten keralla. Silloin keskeytti minut siitä äkkiä Maudin nauru. Ei koskaan ole sellainen nauru korvissani soinut! Hän nauroi kylmästi ja kauan, ja kun hän sai ilmaa keuhkoihinsa, sanoi hän:
— Niin, sellaisena sinä kerran otit minut. Mutta jumal'auta minä en ole enää sellainen.
Niitä sanoja, joita me nyt vaihdettiin, minä en voi enää muistaa. Ne olivat ajatuksettomia sanoja, täynnä purevaa vihaa, sanoja, jotka ryöväytyivät meiltä kummaltakin kuin ulvonta ryöväytyy petoeläimiltä, kun ne kärsivät nälkää, tuntevat pakoittavaa rakkautta tai vihaa. En koskaan olisi uskonut minun ja hänen välillään singahtelevan sellaisia sanoja. En koskaan ennen tiennyt kuin nyt, kuinka kauas intohimot voivat viedä villieläimen — ihmisen. Emme puhuneet kovalla äänellä, vaan samalla äänellä kuin tavallisesti puhellaan. Mutta ne sanat, jotka vaihdettiin, olivat alastomia, mahdollisemman purevia, jollaisia epätoivo sivistyksestämme huolimatta pusertaa esiin..