— Minä en tahdo riitaa rakentaa, vastasin. Mutta etkö näe itsekin, että sinä pelotat poikaa? Hänhän on kerrassaan muuttunut sinua, niin, meitä molempiakin kohtaan.
Maud nousi ja alkoi kävellä allapäin edestakaisin lattialla. Hänen kasvojaan minä en voinut nähdä.
— Sinä olet hirveän kummallinen, Karsten, sanoi hän lopulta. Kun näet pikkuseikan, niin olet heti valmis rakentamaan kokonaisen sieluopin tuosta turhanpäiväisestä asiasta. Sinä et näe mitä on olemassa, vaan sinä tahdot nähdä. Tiedätkös, minusta tuntuu toisinaan, että olen koko avioliitossa oloni ajan taistellut ei sinua, vaan harhaluulojasi vastaan. Istuin sanaakaan vastaamatta. Olihan tuossa hänen syytöksessään tottakin. Minä olen sellainen, millaiseksi hän minut silloin kuvasi. Minä tiedän kerrassaan hyvin, että siinä juuri on minun heikkouteni ja minä olen myöskin taistellut luulottelujani vastaan kauvemmin ja voimakkaammin kuin vaimoni koskaan. Sillä se taistelu on vaatinut koko elämäni. Minä tiedän sen aivan hyvin. Mutta minä tunsin samalla kertaa, ettei tuo syytös sopinut tähän. Se hämmästytti minua vain silmänräpäykseksi, ikäänkuin pyyhkäisi kärjen kaikista todistuskeinoista, joita ehkä muuten olisin voinut käyttää. Mutta se ei saanut minua kuitenkaan unhoittamaan sitä, mitä olin nähnyt tai huomiooni ottanut.
Välttelin palata samaan aineeseen ja siksi vastasin sensijaan:
— Eikö koko avioliittomme ole ollut taistelua? Minä korostin sanan "koko". Ja vaimoni ajatteli hetkisen ennenkuin vastasi:
— Melkeinpä koko avioliittomme.
Sitten hän lisäsi siirtyen omituisella tavallaan toiseen asiaan:
— Eikö rakkaus ylimalkaan olekin taistelua? Mitä verisintä. Taistelua elämästä ja kuolemasta? Ja kun taistelu lakkaa, merkitsee se vain, että rakkaus on loppunut.
Taaskin minä vältin palata aineeseen. Sensijaan ajattelin vaimoani, ja kuinka erilainen muita naisia hän oli. Hän oli luonteeltaan kaikessa järki-ihminen ja hänessä ilmeni kaikki intelligentin piirteet. Hän osasi puhua kaikesta, ja hänellä oli jotakuinkin miehen sivistys. Samalla kertaa oli hänen olennossaan jotain tulen luonnonominaisuuksia. Hän voi leimahtaa palamaan, palaa ja sammua. Mutta lämmittää hän ei vain jaksanut kauvan. Mikä hänet oli muuttanut? Kuuluiko hän niihin kummallisiin luonteisiin, jotka vetävät miehiä luokseen ja työntävät heidät sitten pois? Ja oliko se ehkä luontaista hänelle, että häneltä puuttui äidillisyyttä?
Aivan kylmästi minä ajattelin kaikkea tätä, ja kun palvelustyttö lopulta keskeytti meidät kutsumalla minua telefooniin, niin ei keskusteluamme enää jatkettu.