Taistelu oli välillämme loppunut. Rakkaus oli kuollut. Ja tästä tuhkasta kohoaa minulle elämänviehätystä, josta minä nautin vain yksinäisyydessäni.
VII.
Harryhan on kertonut minulle myöhemmin kaikki tyyni. Hän on kertonut sen kummallisilla vertauksillaan ja ilmauksillaan, ja minä tiedän nyt oikein hyvin millainen hänen mielensä silloin oli.
"Vasta kun tiesin äidistä kaikki", sanoi hän, "aloin minä huomata, että sinäkin olit. Ennen en ollut huomannut sinua."
Aivan tyynesti hän sanoi sen minulle kerran. Se oli paljon myöhemmin.
Ja me olimme silloin olleet jo kauvan ystäviä.
"Ennen minä en uskonut koskaan voivani puhua sinun kanssasi", lisäsi hän.
Ja kysyttyäni syytä siihen, sanoi hän vain:
"Sinähän istuit aina huoneessasi. Ja kun tahdoit puhua äidin kanssa, niin minun täytyi mennä ulos."
Harry ei ollut kovin onneton. Hän pelkäsi enemmän sitä, mitä tulisi tapahtumaan. Illoin hän makaili ajatellen enkö minä jonakin päivänä heräisi sokeudestani ja huomaisi jotain. Silloin hän ajatteli, että minä ottaisin aseen ja tekisin äidille jotain pahaa. Ja silloin olisi Harryn pakko auttaa äitiä. Sillä hän pelkäsi sitä kuinka minun silloin kävisi, jos minut otettaisiin kiinni ja tuomittaisiin. Ja hän ei voinut ymmärtää, etten minä nähnyt mitään. Niin pian kuin soitettiin ovikelloa, hän pelästyi. Hän pelkäsi, kun äiti viipyi kauvan poissa, hän pelkäsi, kun äiti oli kahdenkesken minun kanssani, hän pelkäsi nähdessään äitinsä itkevän.
Nyt isä tietää kaikkityyni, ajatteli hän.