— Missä äiti on?
— En tiedä, vastasin hänelle. Miksi sinä olet niin kiihdyksissä?
Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän voi vastata.
— Hän on ollut poissa koko päivän, pääsi hänen suustaan vihdoinkin.
Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut.
Nuot sanat sanottuaan purskahti poika itkuun, hiljaiseen, kamalaan itkuun, joka täristytti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka.
Minä en voinut käsittää tuota kertomatonta surua noin pienen asian vuoksi. Nyt sen ymmärrän. Hän tiesi, missä äiti oli tai hän ymmärsi sen. Hän oli istunut huoneessaan äitiä odottamassa. Minun luokseni hän ei uskaltanut tulla. Hän istui ja istui vaan levottomana odotellen ja lopulta hän syöksyi sisään kuin kuumehoureinen.
Kun vihdoinkin kello soi ja Maud tuli, silloin hän painautui minuun ja kerjäsi ja pyysi:
— Ethän puhu siitä äidille. Älä sano, että minä olin niin tyhmä ja pelkäsin.
Nyt minä tiedän sen oikein hyvin. Maud oli pelottanut häntä olemaan vaiti, pelottanut pojan rikostoverikseen. Maud kertoi sen minulle kerran myöhemmin — tavallaan.
Se oli vaarallinen aika. Niin, niin. Mutta luonto kehittää meitä ihmisiä monella tavalla. Tai ehkä Jumala puhuu meissä ja johtaa meitä oikeaan? Tämä aika teki Harrystä miehen. Lopulta hän lakkasi pelkäämästä. Minä voin ajatella, että hänen oli pakko jättää pelkonsa. Hänen täytyi revästä itsensä irti siitä, sillä muuten hän olisi sortunut. Vaisto johti häntä, niinkuin meitä kaikkiakin. Hän ajatteli ja ajatteli. Että etsiä joku uskottu, sitä hän halveksi. Juuri noita sanoja käytti hän itsekin sitä minulle kertoessaan. Yksin hän seisoi ja yksin hän taisteli. Lastenkamarin pieni sankari. Ja ehkä tämä ei ole ensinkään niin ihmeellistä. Moni lapsi on nähnyt samallaista. Ja kokemus ei ole aina niin vaikeasti saavutettavaa.