Siksi minä uskon, ja elämä on minulle opettanutkin, että lapsilla on oma seurustelutapansa meidän vanhempien kanssa. Me emme vain yksistään saa ratkaista, mikä kelpaa keskusteluaineeksi meidän ja heidän kesken, mitä heillä on oikeus tietää ja ei tietää. Me täyskasvuiset emme aina saa ratkaista kuinka kauvas luottamus saa ulottua vanhempien ja lasten välillä. Kun minä nykyään seurustelen lasten ja nuorison kanssa, niin en koskaan kysy itseltäni: kuinka paljon he tietävät? Vaan: kuinka kauvas sallii asianomainen minun katsoa nuoreen sieluelämäänsä? Otaksun lasten ajattelevan jokseenkin tähän tapaan: "Isot näkevät mailmansa omalla tavallaan ja meidät he tahtovat pitää sen ulkopuolella. Isot luulottelevat, etteivät he voi puhua meidän kanssamme mistä hyvänsä siitä syystä, ettemme muka jaksa seurata heidän kehittyneitä ajatuksiaan. Se on tyhmyyttä. Me voimme seurata isojen ihmisten ajatuksia niin hyvin, että me heti huomaamme, kun isot kaikessa salaperäisessä viisaudessaan sanovat jotain kiertelevin sanoin, ettemme me muka ymmärtäisi. Silloin isot aivan yksinkertaisesti valehtelevat tai myöskin sanovat puolittain totta. Mutta sellaisella kohtelemisella ei anna yksikään järkevä lapsi pettää itseään. Me taas, me ymmärrämme oikein hyvin, etteivät täyskasvuiset tahdo antaa muille osaa kokemuksistaan; se on jotain hyvin tärkeää, millä he tahtovat narrata meitä. Niin paljon me opimme jo aikasin. Ja me emme tahdo häiritä täyskasvuisia harhaluuloissaan, ettemme mitään ymmärrä. Sensijaan me hankimme omin neuvoin itsellemme kokemusta. Mitä teitä me siihen valitsemme, se on meidän salaisuutemme. Mutta siitä hetkestä saakka, kun huomaamme isojen tahtovan pitää meitä tietämättöminä, asetumme mekin sille kannalle. Isot eivät koskaan onnistu ohjaamaan meitä valon taakse, tahtoessaan salata meiltä jotain elämänsalaisuutta. Mutta meidän onnistuu aina uskotella isoille, ettemme mitään tiedä. Kuka meistä kahdesta on siis viisaampi? Sykkivin sydämin ja mieliharmilla me seuraamme heidän läpikuultavaa peliään, jota he pelaavat kanssamme niin pian, kuin jotain tapahtuu, tai sanotaan, jota me emme saisi ymmärtää. Mutta me emme ilmaise ajatuksiamme. Ja me teemme siksi niin, että isot joskus, kun sitä vähimmän ovat aavistaneetkaan, itse ovat työntäneet meidät luotaan ja opettaneet meidät liian aikaisin kehittämään halveksivaa vaiteliaisuutta. Siksi otamme sen osan, joka meille annetaan ja näyttelemme ylimielisesti mukana heidän julmassa leikissään. Mutta me emme tee sitä pakosta, vaan halveksien täyskasvuisia. Sillä me tunnemme itsemme ylpeiksi siitä, että meidänkin päivämme kerran koittaa. Kun vain jonkun kerran poikkeustapauksessa voimme tehdä sen, niin silloin me iloitsemme sydämestämme ja muutumme sellaisiksi kuin todellisuudessa olemme, myöskin täyskasvuisten suhteen. Se tapahtuu silloin kun tapaamme sellaisen, joka ei ole unhoittanut minkälainen hän itse oli lapsena tai nuorena. Ja siksi lapsellisimmatkin meistä ovat varovaisia silloinkin, kun aavistamme, ettei se ole tarpeellistakaan. Vanhojen epäilykset nuorisosta on tarttunut meihinkin."
Nuorisoa emme voi suojella elämältä. Olemme kyllin sitä koettaneet. Mutta se on yhtä kuin rakentaa pahvista suojelusmuureja hyökyaalloille. Laineet pyyhkäsevät pois kauniin varovaisuus-suojuksemme, ja meidän vikamme on, jos nuoret uupuvat hyökyaallon helmaan. Sillä kasvattajat kuten muutkin ihmiset ovat pelkureita ja pelkuruus on kuolemansynti. Nuoriso ei kiitä siitä meitä.
Enkö uskonut säästäväni Harrya saamasta edes aavistustakaan, että minun vaimoni välit olivat murtuneet? Ja mitä hän tiesikään? Minä häpeän ajatellessani sitä, mutta sokeuttani en häpeä. Sokeuteni oli tähän aikaan ainoa hyvä ominaisuus, jonka sain säilytetyksi. Mutta sen minä tiesin jo Harryn ymmärtävän, ettei kaikki ollut minun ja Maudin välillä niinkuin olisi pitänyt olla.
Siksi minä puhuin eräänä päivänä siitä vaimollenikin ja hän kuunteli minua. Mutta minä voin hyvin huomata, etteivät sanani tehneet häneen sitä vaikutusta, kuin olin niillä tarkoittanut. Minkälaista taistelua Maud silloin taisteli minun kanssani, sitä minä en myöskään tiedä.
Hän katsoi levollisesti minua silmiin ja kysyi vain:
— Mitä sinä tahtoisit minun tekevän saadakseni jotain muutosta tähän elämäämme? Voinko minä saada välimme entiselleen?
Minä pudistin päätäni.
— Et. Mutta etkö voisi olla enemmän kotona? Etkö voisi ottaa poikaa…
— Ei, ei, ei, keskeytti hän minut äkkiä. Minä elän vain kerran. Minulla on vain yksi oma elämä. Minä' en voi uhrata sitä harhaluuloihin.
— Uskotko sen niin varmasti olevan vain harhaluuloa?