Kertomattoman kummallinen ilme luonnottomasti kiihtyneillä kasvoillaan tuijotti tuo murhamies minua. Tuntui aivankuin jokainen sana, minkä hän sanoi, olisi tuottanut hänelle salaista nautintoa.
— Älkää valehdelko kuolleesta, sanoin äkkiä.
Minä itse en ollut juuri levollisempi kuin hänkään.
— Vaimonne ei ole koskaan teitä pettänyt. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin.
Mutta nyt loppuivat hänen voimansa. Hän vaipui läähättäen kuolleen vuoteen viereen. Ei sanaakaan tullut enää hänen huuliltaan. Luultavasti hän oli unhoittanut, ettei hän ollut yksin.
Minä menin joutuin ulos kavuten pimeitä käytäviä vapaaseen ilmaan. Pihalta näin tuon yksinäisen tulen eräässä huoneen akkunassa äkkiä sammuvan.
X.
Ilta illalta minä vietin tämän päivän perästä samassa pienessä kahvilassa. Kotini ei kuulunut enää illoin minulle. Minä en tohtinut enää olla kahden Maudin kanssa. En tahtonut.
Ilta illalta minä luen sanomalehtiä, joissa on palstottain selostuksia tuosta harvinaisesta murhasta. Rikollinen ei ollut itse asiassa tuottanut tuomarille kuulusteltaessa mitään vaikeuksia. Vaan oli hän rehellisesti tunnustanut olevansa murhaaja. Ja hän oli uudistanut saman selityksen, jonka hän antoi minullekin, että hän oli tehnyt rikoksen senvuoksi, kun vaimonsa oli ollut hänelle uskoton. Sillävälin oli poliisi toimittanut tarkastuksen asunnossa ja sanomalehtimiehetkin olivat asiaan syventyneet. Heidän saamansa yhteisen käsityksen mukaan oli vaimo ollut helläluonteinen ja ahkera nainen, joka oli ahertanut hoitaen miestään ja lapsiaan. Miestä taas pidettiin itseensä sulkeutuneena ihmispelkurina, jota ei ollut lähelle meneminen, ja useat pudistivat päätään ja sanoivat, ettei häntä kukaan mielellään tahtonut pimeässä yksinään tavata. Se herätti epäilyksiä, että hänen kertomuksensa vaimonsa uskottomuudesta oli vain rikollisen keksimä harhaanviepä valhe, jonka hän oli keksinyt saadakseen lievennystä rangaistukseensa. Sanomalehdet kaunistelivat yksityiskohtia kaikenlaisilla arveluillaan. Ja arveltiinpa sellaisiakin mahdollisuuksia, että tuo työmies voi olla yhteiskunnan vaarallisimpia rikoksentekijöitä, jolla todenmukaisesti saattoi olla useita rikoksia omallatunnollaan. Minä myöskin seurasin mukana tuon miehen kohtalossa, joka niin omituisen odottamattomalla tavalla oli koskettanut minun kohtaloani. Illoin kotia mentyäni hiivein huoneesta huoneeseen kuunnellen ovissa aivankuin mielipuoli. Kun makasin vuoteessani, niin en tohtinut nukkua, ja kun lopulta silmät väsymyksestä painuivat kiinni, voin minä säikähtäen herätä unesta ja aivan valveillani tuijottaa pimeään, ikäänkuin olisin nähnyt keijukaisia. Työhuoneessa istuessani tai kadulla käydessäni minä puhuin ääneensä itsekseni.
Se ei ollut miehen kohtalo, joka minua piti kiihtyneenä. Eikä hänen rikoksensakaan. Se selitys, jonka hän antoi rikoksensa syistä, kuohutti mieltäni ja kiusasi minua. Aivan yksinkertaisesti se, ettei hän voinut selvittää asiaansa. Olisinko minä itse osannut selvittää itseäni? Tiesinkö minä paremmin kuin hänkään, mikä minua veti pimeään? Tuntui niinkuin hänen kohtalonsa olisi ollut minun kohtaloni todellinen kuva.