Mutta se riittäköön tästä.
Vaikka tiesin, että se oli hulluutta, uudistin kuitenkin kysymykseni. Ja niin tehtyäni minä näin selvästi kuinka hänen ajatuksensa työskenteli tuskaisesti etsiessään vastausta. Minusta tuntui, aivan kuin olisin kysymykselläni jollain tavalla tehnyt hänelle sanomattoman pahaa, herättänyt hänet ehkä tuosta uneksijan varmuudesta, jonka vallassa hän äsken oli ja joka oli salaisia teitä johtanut hänet jonkinlaiseen selvyyteen.
Äkkiä hän tuijotti minuun terävästi ja läpitunkevasti ja sanoi:
— Miksi olen sen tehnyt? Senhän minä olen jo aikoja sitten sanonut.
Enhän minä ole tuntikauteen muusta puhunutkaan.
Ennen hän oli ollut epätoivoinen ja levoton, ja kuitenkin koko hänen olentonsa oli jollain tavalla hillitty, joka olisi johtanut monen harhaan. Nyt hän oli aivan kiihdyksissä. Kasvot värähtelivät pelottavan vihaisesti ja ääni sortui.
— Kukaan ei ymmärrä minua, huusi hän. Kukaan ei ole koskaan minua ymmärtänyt. Mitäpä siitä on hyötyä kertoa itsestään muille? Jokainen ihminen on muurilla eroitettu toisistaan yhtä varmasti kuin he istuisivat kukin omassa vankikopissaan. Tässä minä olen ollut narrina ja selittänyt ja luullut teidän ymmärtävän minua. Luulin, että te edes tiedätte yhtä paljon kuin minä.
Hän puristi kätensä nyrkkiin huitoen sillä sokeasti ilmaa.
— Te tahdotte tietää totuuden, ulvoi hän. No niin. Te saatte tietää sen. Minulla ei ole mitään hävettävää. Se on vaimoni häpeä. Minä pistin häntä veitsellä sydämen alle. Minä tein sen hänen nukkuessaan. Ja eikä ääntäkään päässyt hänen suustaan. Niin hyvin minä sen tein.
Hän läähätti aivankuin olisi ollut tukehtumaisillaan.
— Hän petti minua, sanoi hän raskaasti. Kulki muitten kanssa. Siksi minä sen tein. Ymmärrättekö nyt?