Mutta kun on sietänyt sitä vuoden, kaksi, kolme vuotta, niin silloin sitä ei enää voi unhoittaa. Silloin tulee parhaimpaan aikaan nälän pelko. Nälän pelko, työttömyys ja itsemurha-ajatukset. Sillä mies tulee ajatelleeksi tappaa itsensä, kun ei ole työtä. Mitäpä muutakaan ajattelisi? Jumalaa ei vain kuulu. Lakkaamatta sairaana sielultaan päivä päivältä, yö yöltä. Nukkuakaan ei saata. Se käy niin kauniisti, että se, joka tekee työtä, tulee väsyneenä kotiinsa, syö kylläkseen niukkaa, mutta terveellistä ruokaa ja menee rauhassa nukkumaan kootakseen voimia huomisen päivän työhön. Minä olen maannut vuoteellani ja kuullut heidän hiljaa hiipivän ympärilläni, etteivät häiritsisi minua, kun luulivat minun nukkuvan. Minä en nukkunut. Ummistin vain silmäni päästäkseni näkemästä. Ei vaimoni eikä lapset voineet tietää, että minä makasin vain puserrellen nyrkkejäni ja taistellen itseni kanssa nälänhorroksissa, estääkseni itseäni syöksymästä ylös ja raivoissani lyömästä heitä murskaksi joka ainoaa. Minä olen vihannut heitä samoin kuin itseänikin. Ja se tahtoo sanoa paljon. Olispa vain ollut joku, jota olisin voinut lyödä, niin olisin sen tehnyt. Itkenyt itse katuen jälestäpäin? Minä kyllä uskon sen. Mutta lyönyt minä olisin.
Miehen puhuessa minä katselin ympäri huonetta. Minusta tuntui, aivan kuin nuo seinät rumine, halpoine seinäpapereineen olisivat sulkeneet minut suojiinsa jo monta viikkoa. Tietämättäni syöpyi jokainen yksityiskohtakin tuosta huoneesta muistooni. Vielä tänä päivänäkin voin nähdä silmissäni seinäpaperien kuvat vinoine neliöineen ja tummanvihreine kukkineen. Päätin olla häiritsemättä tuota miesraukkaa. Kun ihminen on niin kiihtyneessä mielentilassa, voi toinen hyödyttää häntä paraiten vain vaikenemisellaan. Minä tiesin sen. Mutta tuon vieraan kiihtynyt mielentila valtasi minutkin lopulta. Tahdoin päästä vapaaksi tuollaisista vaikutelmista ja mennä pois. Siksi keskeytin hänet äkkiä kysymällä: — Eikö teillä koskaan ole ollut tilaisuutta purkaa tunteitanne? Tai kuten te sanotte — lyödä? Te olette sitäpaitsi oikeassa siinä, että sellainen voi keventää.
Mies katsoi hämmästyneenä minua. Hänen kasvonsa muistuttivat taas uneksijan kasvoja. Sanaakaan vastaamatta hän meni vuoteen luo ja riuhtasi peitteen pois.
Sanomattomaksi kauhukseni huomasin lakanan olevan veressä, ja vaikka sisäinen aavistukseni oli koko ajan sanonut, ettei tuo tuolla makaava nainen ollut kuollut oikein luonnollisella kuolemalla, ja että mies todennäköisesti oli vaimonsa murhaaja, ja koko hänen kummallinen käytöksensä ei merkinnyt muuta kuin puolihullun ihmisen välittömästi rikosta seuraavaa epätoivoa, joka läheni mielenhäiriöä — vaikuttivat hänen sanansa kuitenkin ja se, mitä näin, minussa kamalan hämmästyttävästi. Samassa hyppäsin ylös tuoliltani, ja me molemmat elävät katsoimme toisiamme silmästä silmään, aivankuin olisimme odottaneet kumpi meistä ottaa ensi askeleen ja tarttuu toistaan kurkkuun.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hämmästykseni hävisi. Edessäni oleva kuva näytti minusta äkkiä luonnolliselta, yksinkertaiselta ja jokapäiväiseltä. Juuri senvuoksi se muuttui niin paljon kauhistuttavammaksi.
— Miksi olette tuon tehneet? kysyin äärettömän jännittyneenä.
Odotin saada kuulla selityksen arvoitukseen, selityksen koko tuon miehen kohtaloon, selityksen hänen käsittämättömään puheeseensa, jolla hän oli yli tunnin täyttänyt korvani.
— Miksi? uudisti hän soinnuttomasti.
Näytti aivankuin hänelle juuri nyt olisi juolahtanut mieleen, että sellaistakin voi selittää. En ole koskaan nähnyt ihmiskasvoissa niin toivotonta kykenemättömyyden ilmettä kuin hänen kasvoissaan oli vastausta etsiessään. Aivankuin olisin seisonut katsellen kasvoista kasvoihin itse rikoksen arvoitusta ja tuntenut, että se on ratkaisematon arvoitus. Se ei ole kyllä, ettei mitään vastausta löydy kysymykseen: miksi, joka pääsee meidän kaikkien suusta, silloin kuin rikos on tapahtunut. Koko kysymystä ei ole ensinkään olemassakaan. Asiaan kuulumattomat, lähimmäiset ja kaikki muut voivat kysyä miksi. Hän, rikoksentekijä ei kysy itseltään miksi, eipä tiedä koko kysymystä olevan olemassakaan. Kaikki on hänelle vain välttämätöntä, ehkä syvin välttämättömyys, mitä on olemassa.
Ainoastaan sellaisia rumia rikoksia, jotka tehdään voiton tai koston himossa, sellaisia voidaan selittää. Ja kuitenkin…