Puhuteltu nousi säikähtäen suoraksi kumara-asennostaan. Liedeltä hän oli luisunut vieressään olevalle tuolille ja kun hän katsoi minua silmiin, muistutti hänen katseensa sellaisen henkilön katsetta, joka on äkkiä herätetty raskaasta unestaan.
— Meidän päivinämme on niin paljon teorioja, alkoi hän, ja monta on johdettu harhaan. Siellä makaa nainen, joka on kuollut. Hän oli vaimoni eikä meidän välimme ole koskaan olleet huonot. Teidän täytyy se uskoa, vaikka koko mailma tulisi ja sanoisi teille toisin. Onhan ihmisiä, jotka aina ajattelevat pahaa eivätkä koskaan näe muuta kuin mikä on huonoa. Sellaiset ihmiset ovat voineetkin kertoa, että minä join ja löin vaimoani, että lapset täytyi viedä isoäidin luo, ettei heidän tarvitsisi nähdä kaikkea sitä pahaa elämää, jota täällä pidettiin. Sellaisilla ihmisillä on pahat silmät, ja pahat silmät ovat katsoneet meitäkin.
Hänen puhuessaan tuntui siltä, aivankuin toiset ajatukset, kuin mistä hän nyt puhui, olisivat liikkuneet hänen aivoissaan. Hän nousi äkkiä tuoliltaan ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut mennä vuoteen luo. Se mahdollisuus herätti minussa kauhua. Hänen eleistään sain varman käsityksen, että sinne kätkeytyi jotain, jota hän tahtoi näyttää minulle. Minä olin pelottavassa jännityksessä. Mutta oli mahdotonta ajatella jouduttaako miestä tai kerrassaan estää hänen aikeensa. Joka hermo jännitettynä minä seurasin jokaista hänen ilmettään, jokaista elettään ja jokaista sanaansa.
Sensijaan, että hän olisi mennyt vuoteen luo, käveli hän huoneen läpi ovelle ja nojautui sitä vasten. Sitten hän nyökäytti päätään aivankuin rauhoittuneena minulle ja alkoi uudestaan:
— Tämä on köyhä talo, saatte uskoa herra. Täällä asuu ihmisiä katosta lattiaan. Niitä voi olla satoja tai tuhansia. Minä en ole koskaan niitä laskenut. Olen kyllä koettanut laskea. Olen kirjoittanut muistiini ne, joitten olen nähnyt asuvan tässä talossa. Mutta siitä ei tule koskaan loppua. Ne ovat huonoja ihmisiä kaikkityyni. Joko heitä on rangaistu tai näyttävät he sellaisilta, jotka voivat tulla rangaistuksi milloin hyvänsä. Täällä on miehiä, naisia ja lapsia. Lapsista minä en tahdo puhua. Oi, millaisia paheita minä olen nähnyt, minkälaisia näytelmiä Ja millaista kurjuutta! Minä voin nähdä nyt teistä, että te luulette minun valehtelevan, ja että minun aivoni ovat häiriytyneet. Niin ne ovatkin. Ja tiedättekö miksi? Niin, siksi, että en ole koskaan nähnyt muuta kuin mitä tässä talossa saa nähdä, ja siksi, että te olette pyytäneet minun selittämään. Taivasten Jumala, mitä se tahtoo sanoa: selittää? Osaatteko te selittää miksi kävelette jaloillanne eikä käsillänne? Näettekös, te ette osaa! Ja kuitenkin tahdotte te minua selittämään, mitä tarkoitin sanoillani, kun sanoin olevani neurasteninen työmies. Kuulkaa minua, te, joka ette ole neurasteninen. Sillä te ette kai, kun kaikki selviää, ole samanlainen kuin minä? Tuhansia vuosia ovat ihmiset ponnistelleet selittääkseen mailmaa ja itseään. He ovat kirjoittaneet kirjoja ja pitäneet puheita. He ovat raadelleet toisiaan petojen lailla siksi, ettei toinen tahdo uskoa toisen selitystä. He ovat käyneet sotaa siitä, ettei kenenkään muitten selitys ole oikea kuin vain heidän. Mutta mitäs se on auttanut? Onko meidän aikanamme sellaista, joka on kaikkein arvossapidetyin, kuin koskaan on ollut olemassakaan, yksi ainoa ihminen, joka tietäisi niin paljon, josko Jumala todella on olemassa. Onko sellaista ihmistä? Vastatkaa, herra, vakavasti minulle, onko sellaista? Hänen luokseen minä tahtoisin mennä ja rukoilla häntä, ettei hän valehtelisi minulle niinkuin kaikki muut ovat tehneet. Minä en pyydä iankaikkista elämää. Minä en edes tahtoisikaan sellaista. Eikö tämä lyhyt elämä, minkä olen elänyt, ole ollut kyllin pitkä ja lahjoittanut minulle kyllin kurjuutta? Mutta Jumalan minä tahtoisin olevan. Sillä Jumala jakaisi oikeutta. Ja oikeutta minä tarvitsisin. Kaikki ihmiset tarvitsevat oikeutta. Mutta kukaan ei saa. Hän hengitti syvään ja kohotti kätensä kattoa päin, aivankuin olisi puhunut suurelle väkijoukolle. Hänen hoikassa olennossaan kapeine kasvoineen, joista pistihe imekkeisestä parrasta esiin suuri kyömynenä, oli jotain kamalan koomillista.
— Kuinka te sitten voitte pyytääkään, että minä voisin selittää teille omasta minuudestani? jatkoi hän levollisemmin. Onko minun helpompi selittää pientä arvoitustani kuin mailman suurta arvoitustaan? Huomaatteko kuinka ajattelemattomasta te kysytte ja miten tavattoman paljon te pyydätte sellaiselta köyhältä kuin minä olen?
Hän veti henkeä. Mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavalla sekunnilla hän kumartui päin ja kuiskasi:
— Minä en osaa selittää mitään, mutta voinhan kertoa. Olisinpa vain saanut oppia muutakin kuin ainoastaan kiviä hakkaamaan, niin minäkin osaisin kirjoittaa kirjoja. Kirjatkaan eivät selvitä mitään, mutta ne kertovat paljon. Aivan kuin minäkin. Tiedättekö minkälaista täällä on talvella? Pakkanen tulee ja kadut ovat pimeitä. Katulyhdyt valaisevat vain ihmishautoja täällä, jossa me toisiamme polkien etsimme leipää, ikäänkuin emme tietäisi, että elämme vain kuollaksemme. Sitten alkaa jää vaikuttamaan, pakkanen ja sade muodostavat jäätä. Ja silloin loppuu työ, nähkääs. Sen tietää ilman kertomattakin. Kun on ollut sellaisessa mukana muutamia vuosia, niin silloin tietää, että nyt tulee työttömät kuukaudet, ne kuukaudet, jolloin köyhän täytyy elää tyhjästä. Silloin mennään köyhien hyväntekijän luo, jolla on panttilainakonttoori. Hän ottaa vastaan kellon ja juhlavaatteet, posliiniastiat ja sänkyvaatteet. Se käy kun tanssi. Kaikki mitä talossa vain on otetaan vastaan talvisäiliöön.
Mutta koti tulee tyhjäksi. Päivä menee ja toinen tulee. Yhä vain odotetaan pitkien kuukausien loppuvan ja orjuuden alkavan uudestaan. Onhan sitä, saakeli vieköön, vapaa työmies. Vapaa siksi kunnes kutsumus kuuluu ja määrää lakon alkaneen. Silloin ollaan mukana, kuulkaahan herra. Ei siksi, että minä uskoisin siitä mitään voitettavan. Mutta mukana täytyy kuitenkin olla. Sillä se on kaikessa tapauksessa eräänlaista taistelua. Ja taisteluahan tarvitaan, ettei tappaisi itseään liikunnan ja raittiin ilman puutteessa. Mutta kevään tultua saa luvan alkaa uudestaan. Ja ne, jotka ovat jaksaneet päästä talven yli, menevät taas köyhäin hyväntekijän luo, joka on ottanut heidän omaisuutensa säilöönsä. Vähitellen poimii omansa takaisin, ja maksaessaan noita hyväntekijän pieniä sinisiä lappuja tehdään työtä ja nähdään nälkää, nähdään nälkää ja tehdään työtä. Ja sellaista täytyisi koettaa unhoittaa. Niin, niin. Unhoittaahan sen toisinaan. Se on arvoitus, kaikkia muita suurempi arvoitus.
Mies vaipui jälleen tuolille ja sanat tulvasivat hänen huuliltaan, aivankuin hän olisi unhoittanut, että hänellä oli kuulija.