Mies huitoi molemmin käsin ilmaa ja vastasi tarmokkaalla äänellä.
— Rauhallinen paikka. Köyhällä on vain yksi rauhallinen paikka. Ei. Se ei käy laatuun. Sitäpaitsi vaimoni sitä ei salli koskaan.
Tahdoin palata jälleen asiaan, josko kuulin oikein ja kysyin siksi:
— Kuka?
— Vaimoni, nähkääs, tuli vastaus. Tai hän, joka oli vaimoni. Kukapa muuten?
Sitten hän nojautui väsyneenä sammunutta liettä vasten ja pienen lampun valossa muodostui hänen kumaraisesta niskastaan ja seljastaan niin pitkä varjo, että se ulottui aina vuoteeseen saakka.
— Herra, älkää menkö vielä, sanoi hän. Älkää menkö. Olenhan minä kuitenkin ihminen, minä niinkuin tekin. Kukaan ei ole herraa ennen niin sydämellisesti pyytänyt jäämään kuin minä nyt.
Vaikenimme molemmat, ja pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä kuin tuon vieressäni seisovan murtuneen miehen raskas hengitys. Olin väsynyt, mutta en voinut riuhtaista itseäni erilleen hänestä. Tuon rikollis-raukan koko olento oli niin epätoivon vallassa, ettei minulla ollut sydäntä häiritä häntä. Sillä siitä, että hän oli tavalla tai toisella rikollinen, tulin yhä enemmän ja enemmän varmemmaksi. Kuitenkaan hänessä ei ilmennyt vähintäkään sellaista, joka olisi tehnyt minut levottomaksi oman turvallisuuteni suhteen. Ja uneni olin jo aikoja sitten menettänyt.
Auttaakseni hänen ajatuksiaan häiritsin vihdoinkin hiljaisuutta kysymällä:
— Mitä te tarkoititte kutsuessanne itseänne neurasteniseksi työmieheksi?