— Minä valehtelin siellä herran portilla, kun sanoin vaimoni olevan kuolemaisillaan. Hän oli kuollut jo, kun täältä lähdin. Minä tiesin sen aivan hyvin. Lääkärin ei tarvinnut sanoa sitä minulle. Eikä kenenkään muunkaan. Se oli vain hulluutta, kun soitin sen tohtorin ovikelloa. Minä tiesin sen myöskin oikein hyvin. Siksi minä juoksinkin.
Hän naurahti ja jatkoi:
— Ei mikään tohtori voi häntä enää pelastaa. Minä valehtelin, kun sanoin olleeni tohtoria hakemassa. En ollut ketään hakemassa. Menin ulos siksi, etten voinut olla yksin täällä. Kun tapasin herran, olin jo kävellyt kaksi tuntia ulkona sateessa. Minä en voinut tulla kotia. Sillä minä pelkäsin olla yksin. Minä pelkäsin, että poliisi ottaisi minut.
— Poliisi? keskeytin minä. Mitä poliisilla tässä on tekemistä?
Katsoin äkkiä edessäni olevaan mieheen aivan toisilla silmillä kuin ennen. Mutta minä nousin tuolista, tuijotin yhä edelleen kääntymättä edessäni seisovaan mieheen.
— Poliisilla ei ole tässä kerrassaan mitään tekemistä, vastasi mies. Ei vähintäkään. Mutta poliisi sekaantuu niin helposti köyhän asioihin tavalla, jota ette tunne. Voisinpa kertoa siitä teille paljon, minä, jos vaan tahtoisin. Mutta se ei kuulu tähän. Minä tulin vain vahingossa sanoneeksi tuon sanan. Me puhumme niin paljon, neu-ras-te-ni-set.
Hän sanoi tuon sanan irvistäen, aivankuin olisi vapauttanut itsensä jostain äärettömän painavasta taakasta sylkemällä sen sanan ilmaan.
— Minä olen lukenut kerran sellaisista. Ja sitä en voi koskaan unhoittaa. Se sopi nimittäin juuri minuun. Jokainen lukemani sana sopi minuun itseeni.
Mutta nyt minä keskeytin hänet vakavasti.
— Kuulkaa nyt minua, aloin minä. Te olette liian kiihtyneessä mielentilassa. Te olette avun tarpeessa. Te ette voi jäädä yksin kuolleen kanssa. Te tarvitsette lepoa. Seuratkaa minua jälleen ulos. huolehdin kyllä siitä, että pääsette rauhalliseen paikkaan yöksi. Ja huomenna…