Käännyin ympäri ja sanoin hänelle heti mitä ajattelin. Ihmeekseni en huomannut hänessä hämmästyksen tai surun ilmettäkään. Hänen katseensa kohtasi minun katseeni, ja siinä katseessa oli tutkivan terävä ilme, joka sai minut epäilemään jotain eriskummallista tapahtuneen.
— Voitteko aavistaakaan, mihin tautiin hän on kuollut? kysyin häneltä.
— Se on vaarallista arvata sitä, vastasi mies. Sitten hän ojensi vartalonsa ja sanoi raa'alla konemaisella äänellä:
— Olen unohtanut esitellä itseäni. Minun nimeni on Johansson, Karl Axel
Johansson, ulkotyöläinen.
Nyökäytin päätäni vastaukseksi. Sanat kuuluivat niin repivän kammottavilta kuolleen läheisyydessä vallitsevassa hiljaisuudessa. En ymmärtänyt vähääkään miksi mies oli houkutellut minut mukaansa tai mitä hän minusta tahtoi. Sanaakaan sanomatta lähestyin vuodetta ja suljin kuolleen silmät. Kun ne menivät kiinni, kuulin takaani aivankuin hiljaista nyyhkytystä. Mutta kun katsoin miestä, kääntyi hän välinpitämättömästi minuun päin ja melkein tunteeton ilme kasvoillaan sanoi hän kerrassaan erilaisella pehmeällä äänellä:
— Se on parasta, että hän on kuollut. Uskotteko sen herra?
— Hänelle itselleen ehkä, vastasin minä.
— Meille molemmille, sanoi mies varmasti. Sitten hän meni vuoteen luo, ja samassa kun hän melkein väkivallalla työnsi minun pois sen luota otti hän tuolin. Ja ennenkuin ehdin ajatellakaan istuin samalla tuolilla ja edessäni seisoi tuo kummallinen mies itkien kuin lapsi. Minun oli aivan mahdoton ratkaista, josko hän tunsi itsensä onnettomaksi tai mielensä muuten oli murtunut.
Istuin ja ajattelin tätä kaupunkia, jossa olin asunut niin kauvan, ja jossa kadut ja iloinen ihmiselämä alinomaan olivat kuiskailleet korviini kummallisia kertomuksiaan. Ei yksikään niistä muistuttanut tätä. Onkohan siksi, että itse olet ollut liian onnellinen, joka on estänyt sinua näkemästä mitään tällaista tapahtumaa? kysyin itseltäni.
Pitkään aikaan en voinut sanoa mitään. Mutta kun vihdoinkin koetin lausua pari tavallista sisällyksetöntä sanaa, joilla me ihmiset koetamme pysytellä itse sekaantumasta toisen tuskaan, lakkasi mies itkemästä, ja hän alkoi levollisella ja selvällä äänellä, aivankuin ei olisi mitään tapahtunut, jälleen puhumaan: