— Ei ei, keskeytti hän joutuin. Sitä tarvitaan. Rahaa tarvitaan. Mutta teidän täytyy odottaa vähän. Minulla on niin paljon teille sanomista. Ja olenhan vain niin vähä ehtinyt vasta sanoa.
Hän kumartui ja kuiskasi huulensa oikein korvaani painaen:
— Onko herra koskaan nähnyt neurastenista työmiestä?
Vetäydyin äkkiä taapäin. Olin kohdannut sellaisen katseen, joka tuntui pistävän suoraan minua silmään. Samalla kertaa kummastelin tuota tieteellistä sanaa työmiehen suusta kuultuna.
— Minä ymmärrän, että te ette koskaan ole nähnyt sellaista, jatkoi hän. Neurasteninen työmies — se olen minä. Ei kukaan muu kuin minä. Moni muu kuin minä. Satoja työmiehiä. Tuhansia työmiehiä. Työmiehiä ja ei-työmiehiä. Ehkä kaikki ihmiset, kun oikeen ajatellaan. Te olette oppinut mies, jos ette olekaan tohtori. Kun olen jo sanonut niin paljon, niin minä tiedän teidän ymmärtävän minua.
— Tulkaa nyt!
Sitten hän meni verkalleen erästä kaitaa porraskäytävää ylös, joka johti nukkuvien asuntojen ohi taaimmaisiin huoneustoihin. Tarttuen lujasti kiinni käsivarrestani, estääkseen minua karkaamasta, veti hän minua jälessään eteenpäin pimeässä porraskäytävässä.
IX.
Seisoimme vierekkäin hyvin kapeassa huoneessa, jonka seinät olivat aivan alastomat. Voisipa sanoa, että se oli melkein tyhjä. Näytti kerrassaan siltä, ikäänkuin jokainen pieninkin esine, jonka voi irti saada, olisi kannettu pois tuosta alastomasta, likaisesta huoneesta. Akkunan lähellä olevassa vuoteessa makasi nainen hiukset hajallaan ja silmissä kuolleen murtunut ilme. Ei ollut aikaa edes sulkea hänen silmiään. Näin kohta ensi silmäyksellä, että hän oli kuollut.
— Hiljaa, sanoi mies ovelle tultuamme. Hiljaa! Älkää herättäkö häntä.