Tähän seisahtui hän ja nojasi varovasti selällään erästä avonaista porttia vasten. Tulimme eräälle aivan nokipimeälle pihalle, johon ei mistään tuikahtanutkaan valoa. Ainoastaan korkealta toiselta puolen pihaa muutamasta kaivonkehystä muistuttavan sivurakennuksen akkunasta tuikutti seinäkulmaukseen heikko valo.
— Tuolla yläällä se on, kuiskasi hän. Mutta sinne ei ole meidän vielä menemistä.
— Mitä te sillä tarkoitatte? keskeytin minä hänet toisen kerran. Hänen käytöksensä, eleensä, ilmeensä ja ihmeellinen puheensa herätti minussa selittämätöntä kauhuntunnetta. Mennään niin pian kuin mahdollista. Ehkä vaimonne on vielä pelastettavissa, mutta jos viivymme, niin tulemme liian myöhään.
— Luuletteko niin? myönsi mies epäilevästi. En usko, että häntä voidaan pelastaa. Häntä yhtä vähän kuin minuakaan. Mutta täytyyhän koettaa tehdä kaikkensa rauhoittaakseen omaatuntoaan, kun kaikki kerran on ohi. Siksi minä tahdoinkin tuoda tohtorin. Minulla on rahaa. Kyllä minä tohtorin maksan.
— Enhän minä ole mikään tohtori, keskeytin minä hänet epätoivoisena.
Mies katsoi minua taas hyvin uteliaasti. Sitten näytti, aivankuin hän samassa silmänräpäyksessä olisi muistanut jotain erikoista. Hän kuiskasi salaperäisesti korvaani:
— Minä soitin erään tohtorin ovikelloa. Mutta en uskaltanut odottaa, kunnes joku olisi tullut avaamaan. Silloin minä juoksin piiloon, juoksin kadulta kadulle, kunnes tapasin herran.
Hän otti hatun päästään, ikäänkuin vilvoitellakseen, ja minä huomasin pimeänhämystä hänen olevan paljaspäisen.
Päälaki kiilteli pimeässä ja hänen silmänsä loistivat kuin mielipuolen.
— Kuulkaa, ystäväni, sanoin minä. Täällä ei ole lääkäriä. Ja rahasta ei tule puhettakaan, jos olette senvuoksi levoton. Sallikaa minun mennä nyt. Jos odotatte tunnin kotonanne, niin minä huolehdin siitä, että lääkäri tulee tänne.