Käännyimme erästä Tukholman kaupunginosaa kohden, jota sanotaan Siperiaksi. Kaupunginosa toisensa perästä hävisi taaksemme pimeyteen, kerta toisensa perästä käännyimme sivukaduille, ja seuratoverini puhui koko ajan. Hän oli hirveän kiihtynyt, joka omituisella tavalla teki minut levottomaksi. Hän käveli kovaa, vahva vaatetukseni vaivasi minua ja hiki valui jokapaikasta ruumiistani. Koko ajan soi miehen sanatulva korvissani. Hän kumartui, ikäänkuin hän olisi pelännyt puhuvansa liian kovaa.
— Työmiehen on vaikea suoriutua asioistaan, kun kuolema tempaa jonkun hänen omaisistaan. Te toiset ette voi sitä kuvitellakaan. On niin paljon puuhattava ja hankittava. Tarvitaan arkku, ruumisvaunut ja hautajaisvieraille jotain tarjottavaa. Tarvitsisi rahaa ja meillähän ei ole koskaan sitä. Parhaimpinakin aikoina on niin vaivaloista päästä viikosta toiseen. Mistäpä ottaisimme muualtakaan varoja? Sitten tulee vielä suruja, nähkääs herra. Ja mitä raskaimpien surujen painostamana täytyisi tehdä työtä, työtä, työtä. Ei mitenkään käy päinsä lakata työstä hetkeksi huoahtaakseen. Se ei käy. Silloin saa kuolla nälkään. Ja nekin, jotka elävät työmiehen päiväpalkasta, saavat kuolla nälkään. Muut ihmiset voivat olla vapaana, sulkeutua huoneeseensa suremaan, matkustaa ulkomaille huvittelemaan. Kun heille tulee suruja, niin heille on kaikki luvallista ja mahdollista.
Hän seisahtui ja hengitti syvään.
— Tehän sanoitte, ettei hän kuole, keskeytin hänet.
— Ei, ei, myönsi hän. Ei hän kuolekaan. Mutta sitä tulee ajatelleeksi niin paljon.
Hän nauroi kauvan tukehtuneesti ja kammottavasti. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään takinkaulustaani ja hymyili väsyneesti ja kalpeasti.
— Tiedän kyllä, miten se on, jatkoi hän. Minä olen syntynyt maalla ja isäni oli herrastalon kuski. Muistan vielä, vaikka silloin olin lapsi, kun vapaaherratar kuoli, miten hänet haudattiin. Minä muistan kuinka ihmiset puhuivat paroonin surusta ja kuinka hän ei voinut olla kotona. Siksi hänkin matkusti pois ja viipyi koko vuoden matkallaan, ennenkuin tuli takaisin. Kaikki minä muistan, mutta kaikkein selvemmin minä muistan, kun näin hänen silloin matkalta palatessaan ensi kerran. Olin avannut veräjän isännälleni ja seisoin lakki kädessä odottaen, että hän heittäisi lantin minulle, jonka hän tekikin. Oi, oi, oi! Hän oli aivan entisen näköinen, Ja niin lapsi kuin olinkin, huomasin sen ja se tuntui minusta ihmeelliseltä.
Hän löysäsi kätensä takkini kaulustasta ja meni vitkalleen eteenpäin, aivankuin hän olisi kävellyt sitä hitaammin mitä lähemmäs me saavuimme hänen kotiaan tai köyhää nurkkaa, kuten hän sitä kutsui. Minä olin aivankuin sidottu tuohon kummalliseen mieheen. Niin syvä oli hänen surunsa ja niin liikuttavan avuttomalta hän tuntui minusta puhua rupatellessaan. Ikäänkuin en olisi voinut häiritä häntä, vaan antaa yöni kulua turhaan hänen seurassaan.
Nyt hän vaikeni hetkeksi, ja silloin tuntui aivankuin hän olisi itsekseen nauranut samaa matalaa, äänetöntä nauruaan, joka sointunsa puutteen vuoksi vaikutti monta kertaa kamalammin.
— Nyt juuri minä muistan sen näyn, alkoi hän jälleen. Te, joka olette vanhempi mies — sillä sitä te kuitenkin olette? — tiedätte, kuinka se käy päinsä, että sellainen voi aivankuin tapahtua uudelleen ja kummitella muistissa monen vuoden perästä? Se on omituista minussa. Minulla on niin paljon, joka palautuu muistiin. Minä olen ulkotyöläinen. Ja minä olen ajatellut toisinaan, että kaikki johtuu juuri siitä. Ulkotyöläisellä ei ole koskaan vakinaisia tuloja. Ajatelkaahan, ei koskaan. Jonkun ajan ansaitsee hieman ja silloin pitäisi kai säästää. Kuitenkin ajattelee niin, nähkääs. Mitäpä siitä. Ikäänkuin joku kuiskuttaisi korvaan: "Odota vaan! Odota vaan! Tänään sinulla on ravintoa. Huomenna sinulla ei ole mitään." Kuitenkaan ei tule koskaan säästämisestä mitään. Kaikki minkä mies ansaitsee kuluu myöskin. Vaimo, lapset ja koti kuluttaa sen. Täytyy ostaa vaatteita, huonekaluja ja muuta sellaista. Aina puuttuu jotain. Ja sitten täytyy lunastaa tavaroitaan pantista. Ja koko ajan huutaa korvaan: "Odota vaan! Jonakin kauniina päivänä se loppuu!"