— Mitä tahdotte sitten? kysyin.
— Herran täytyy Jumalan nimessä seurata minua. Muuten hän kuolee.
— Ketä tarkoitatte?
— Vaimoani. Puhuja oli työmies ja viimeset sanat tulivat kuin huokauksena, joka pääsi omantunnon tuskan pusertamasta rinnasta. Pitkänä, laihana ja avuttomana hän seisoi edessäni, ja epämääräisessä lyhdyn valossa väikkyivät hänen kasvonsa minulle aivankuin valopilkkuna pimeässä. Hänen äänensä oli niin rukoileva ja samalla kertaa niin epätoivoinen, etten tullut häneltä edes kysyneeksikään sen enempää. Annoin eteisenoven painua kiinni. Samassa kun mies näki sen, ojensi hän itsensä, aivankuin lukon napsahdus olisi antanut hänelle joustavuutensa takaisin.
— Tulkaa! sanoi hän lyhyesti. Koetin vielä kerran tutkia lähemmin asiaa.
— Jos vaimonne on sairaana, niin meidän täytyy telefonoida lääkäriä.
— Ei, kuiskasi hän, ei, ei lääkäriä. Se on jotain aivan toista, katsokaas. Sanoinko hänen kuolevan? Ei, hän ei kuole? Se on jotain aivan toista. Minä en voi olla yksin, sitähän se vain on.
— Ja silloin käännytte te aivan kerrassaan tuntemattoman henkilön puoleen!
Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vetäsi partaansa. Eleistä ja katseesta ilmeni lapsen avuttomuus.
— Niin kait se on, vastasi hän. Tuo ajatukseton vastauksensa puhui enemmän kuin kaikki hänen selityksensä. Vastaamatta nyökäytin hänelle päätäni ja jatkoimme matkaamme Humlegårdin poikki. Aivan kuin hypnotiseerattuna minä seurasin miestä. Tuo salaperäinen seikkailu ei herättänyt edes minkäänlaista pelontunnelmaakaan minussa. Niin luonnollisen tarpeelliselta se tuntui, aivan kuin kaikki olisi kuulunut asiaan.