Menneisyyttä kohti! Vuosisatojen kautta takaisin menneisyyteen! Omituisella tavalla tartuin unissa tuohon ajatukseen. "Siis tie menneisyyteen vie yhä vain alaspäin", ajattelin. Ja kun muistin, kuten useinkin unissa tekee, että minun täytyy herätä, niin silloin huomasin olevani ihan naurettava olento. "Mitä narripeliä tämä on?" ajattelin. "Ja mihin kummalliseen narrinpukuun minut on puettu?" Se tuntui minusta muuten hyvin hauskalta, ettei kukaan edes nähnyt minua.
Silloin huomasin äkkiä, etten olekaan yksin. Aivan minua vastaan tulee muuan olento, hänkin samanlaisessa puvussa kuin minäkin ja liehuva kaapu hartioillaan, ja hänet nähdessäni aloin pelätä. Huomasin, että minun täytyy mennä hänen luokseen. Miksi, sekin oli minulle silloin selittämätöntä. Minä kumarran ja tahdon olla ystävällinen. Hänen pukunsa minä sain nähdä. Kuinka se voi olla mahdollista, sitä minä en käsittänyt. Mutta suureksi kauhukseni minä huomasin, että hänen kaapunsa oli mustaa verkaa ja tuon kaapun alta vilahteli mustat silkkisukat ja matalat ruseteilla koristetut kengät. Muun puvun peitti kaapu ja huppukaulustan alta näkyi kolmikulmainen hattu. Se voi olla Napoleonin hattu tai lakeijahattu. Mutta varmaa on, että kohtaamani mies on lakeija eikä Napoleon. Sitä enemmän minä häntä pelkäsin. Hän pitää kaapun alla olevassa kädessään veistä, ja minä tiedän oikein hyvin, että samassa silmänräpäyksessä, kun käännän hänelle selkäni, saan tuon veitsen hartioihini.
Siksi tahdon tehdä häneen suurenmoisen vaikutuksen ja jos mahdollista pelottaa hänet. Siinä tarkoituksessa sanon hänelle:
— Tiedättekö, kuka minä olen? En voi nähdä hänen kasvojaan. Mutta ymmärrän, että hän hymyilee, kuten voi ajatellakin unissa tapahtuvan.
Samassa kuulen nyt Harryn huutavan kaukaa. Käännyin raivoissani mieheen päin ja ulvon: S — Vastaa, mies. Tiedätkö, kenen näet edessäsi? Minä olen nyt nyt valepuvussa. Mutta puku ei tee miestä. Minä olen virkamies. En ensinkään korkea virkamies. Mutta jokatapauksessa korkeampi kuin sinä.
Hän ei vastaa, sulkee vain edelleenkin tieni. Samassa silmänräpäyksessä valahtaa katseeni omalle puvulleni. Huomaan sen kaikin puolin olevan ihan samanlaisen kuin edessäni seisovalla miehelläkin on. "Nöyrin palvelijanne", sanon minä ääneensä. "Nöyrin palvelijanne." Ja minun on aivan kerrassaan mahdotonta löytää muuta sanaa kuin tuo naurettava "nöyrin palvelijanne". Minä tunnen oman hattuni, jota en voi nähdä, olevan aivan samanlaisen lakeija-hatun sivulla olevine hassunkurisine rusetteineen. Unissani muistin samalla kertaa, kuinka hän joka näkee itsensä unissaan, tulee hulluksi tai kuolee.
Taistelin itseni herälleen. Se oli kamalaa taistelua, joka sai kylmän hien pusertumaan ruumiini jokaisesta hikireiästä.
"Harry", mutisin minä. "Harry." Jälestäpäin uskoin olleeni vain silmänräpäyksen hereilläni ja nukkuneeni niin välittömästi, että uneni juottui yhdeksi.
— "Sinähän näyttelet lakeijaa", kuului äkkiä korvissani.
Kuulin aivan selvästi nuo sanat aivankuin joku olisi huutanut ne minulle ja samassa muuttui unikuvanikin.