— En tiedä, vastasin.
Ajatukseni olivat kaukana, ja Harry näytti jaksavan seurata niitä.
Hän hiipi luokseni ja kuiskasi:
— Teinkö oikein, kun puhuin sen sinulle?
— Kyllä, vastasin minä. Sinä teit oikein.
Mutta niillä sanoilla en tarkoittanut mitään. Harry ymmärsi, että minun täytyi nyt olla yksin ja meni siksi.
Seisoin yhä vain akkunassa ihmetellen kuinka kummallista oikeastaan oli, etten vieläkään tuntenut mitään surua. Se tuntui minusta melkein kevennykseltä, vaikken vielä saanut selittää itselleni, mistä tuo kevennys johtui. Tuntui vain, aivankuin sisäinen mailmani olisi jollain tavalla kirkastunut minulle.
Kadut ulkona alkoivat hämärtyä. Raitiotievaunujen kelmeät tulet vilkkuivat päivänhämyssä, ja katsoessani niitä muistin uneni. Vaunujen kolina, niin, jopa hevosen kavioitten paukekin tunkeutui korviini sinne, missä seisoin. Lyhdyt yksi toisensa perästä alkoivat syttymään.
Tunsin kummallista seuran kaipuuta. Kaikkialla ympärilläni, porras ylös, kaksi porrasta, kolme tai neljä porrasta, alakerrassa tai ullakolla, oli vain hiljaisia naapureita. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä nyt oli minulle tapahtunut. Mutta pian he tietäisivät kaikki.
Vilunvärähdys pujahutti äkkiä voimakkaasti koko ruumistani. Minulla oli kylmä, ja se ei tullut siitä, että seisoin lähellä akkunaa. Nyt se alkaa, ajattelin minä. Mutta pääni oli edelleenkin selvä, ei mikään painostava tunne eikä tuska häirinnyt tuota ihmeellistä helpotuksentunnetta, joka minut oli vallannut.