Sydämessäni alkoi kuitenkin erästä kohtaa polttamaan. Ehkä ympärilläni asuvat ihmiset tiesivät enemmän kuin luulenkaan. Ehkä he olivat tienneet sen aina. Toiselta puolen katua akkunaverhojen takaa tirkisteli silmiä, jotka ehkä olivat nähneet enemmän kuin minä, ja suita, jotka olivat levittäneet tuota uutista, josta minä en tiennyt mitään. Eikö aina ole niin? Eikö sellaisissa suhteissa aina mies yksistään ole tietämätön siitä, mitä koko mailma tietää.
Muistui mieleeni, että olin lukenut huonoista romaaneista sellaisista tapauksista, ja hymyilin itselleni. Kuitenkaan en voinut olla ihmisiä ajattelematta. Kuulin heidän ääniään allani olevista asunnoistaan ja kävelyä juuri pääni päältä. Mielikuvitukseni alkoi asuttamaan ympärilläni olevia huoneustoja, niin jopa ympäröiviä talojakin. Ja kaikki äänet, joita kuuluu lakkaamatta kaupunkien vuokrakasarmeissa, alkoivat saamaan jonkinlaisen merkityksen. Hehän olivat vain ihmisiä, jotka asuivat ympärilläni, ihmisiä, jotka syntyivät, kasvoivat, menivät naimisiin ja erosivat, kuolivat tai saivat lapsia, kärseivät, kiduttivat toisiaan, rakastivat, vihasivat ja hyörivät toistensa ympärillä. En ollut missään yksin. Muinoin kutsuttiin noita ihmisiä naapureiksi. Sana on nykyään kielestä melkein hävinnyt. Sillä sitä vastaava sanahan on melkein lakannut olemasta. Jos naapurit ovat hyviä tai pahoja, se ei liikuta nykyajan ihmisiä. Pääasia on, etteivät he vain kolise ja pidä muuten pahaa elämää.
Minä en tiedä koskaan ennen ajatelleeni n.k. naapureita. Mutta tällä hetkellä tunsin selvästi ihmisten läheisyyden ja huomasin, etten voi heitä paeta. Tapaisin heitä käytävässä, näkisin heidän tulevan ja menevän portista, ja he vuorostaan pitäisivät minua silmällä. Kun menin kadun yli noustakseni raitiotievaunuun, näkisivät he selkäni ja huomaisivat, etten kävele enää niin suorana kuin ennen. Kotia tullessani tietäisin heidän silmiensä seuraavan minua tuolla lyhyellä matkalla, ennenkuin ehtisin käytävän ovelle, joka sulkeutui itsestään.
En ole koskaan tuntenut modernisen kaupungin kirousta kamalampana: siellä ei ihminen koskaan saa tuntea yksinäisyyttä. Tuntuu kuin kuulisin mielikuvituksissani metsän huminaa ja meren vihaista pauhinaa. En kuullut mitään muuta enkä tahtonut kuullakaan. Ikävöitsin ovea, joka sulkisi kaikki ulkopuolelleen, porrasta, jossa ei tarvitsisi kenenkään muitten kulkea kuin minun ja omaisteni, huonetta, jossa ei mikään vieras ääni häiritsisi lepoani.
Edessäni oleva katu oli pimeänä ja lyhtyjen tulet kirkastuivat sitä enemmän mitä syvemmäksi pimeä muuttui. Pääni päältä kuului jalanääntä, joka liikkui edestakaisin, ja kaukaa tunkeutui hillityitä säveliä korviini.
Silmänräpäyksessä hävisi kaikki, mikä häiritsi minua, kiusasi ja teki minut levottomaksi. Uusi tulevaisuus heijasti silmiini, ei valoisampi eikä houkuttelevampi tulevaisuus, mutta lämpimämpi ja lempeämpi, tulevaisuus, mikä oli aivan toisellainen sitä aikaa, joka oli kauvan uhannut minua pimeydellä ja sortumisella. Samassa tunsin nyt voittaneeni uskoni siihen, että sieluni voi vielä kasvaa uudestaan.
Juhlallinen ilontunne valtasi minut, tunne, jota tahdoin melkein hillitä, koska se näytti minusta julmalta. Mutta minä myöskin olin julma tällä hetkellä, sydämeni täytti tuo suuri, terveellinen itserakkaus, joka toisinaan voi murtautua esiin ja pelastaa ihmisen.
Sytytin lampun ja vedin verhot akkunoihin.. Aivankuin olisin sulkeutunut pois ulkoisesta mailmasta ja antautunut uudelle onnelleni. Kukaan ei olisi uskonut minua, jos olisin kertonut tästä autuaallisesta onnentunteestani. Ja kuitenkin se oli todellista. Varmuus on parempi kuin epäilevä ajatteleminen. Ja toimimisen välttämättömyydestä orasti toive. Päivä oli ohi, liian myöhään hämärtävä kevätpäivä, joka tekee iltapäivän niin liian pitkäksi ja niin liian valoisaksi.
Muistan vielä silloin ajatelleeni:
— Mikä narri sen on keksinyt, että petetyn osa olisi naurettava? Ja onko mahdollista olla naurettava tuntematta sitä?