— Sinä olet muuttunut, Karsten. Minä en voi tuntea sinua enää.
Säpsähdän ja vastaan lyhyesti:
— Miten niin?
— Sinä olet levollisempi, sanoo hän. Sinä olet sellainen, kuin minä tunsin sinut tuttavuutemme ensiaikoina.
Puna valahtaa hänen kasvoilleen, ja minä ymmärrän, että hän luulee minun voivan selittää sanansa, niinkuin hän tahtoisi voittaa minut takaisin.
Levollisesti, ikäänkuin puhuisi vieraalle, jatkaa hän:
— Sinä näytät tyytyväiseltä… ja toimintakykyiseltä. Niin onnettomaksi minä olen siis sinut tehnyt. Niin kokonaan minä olen ollut sinut turmelemaisillaan.
En voi vastata hänelle mitään. Tiedän liian hyvin hänen olevan oikeassa. Sielussani heräävässä uudessa elämässäni hänellä ei ole mitään osaa.
XIII.
Emme alkaneet keskusteluamme lähetäksemme toisiamme. Aivankuin välillämme raivonnut taistelu olisi tahtonut ottaa vain oikeutetun osansa viimeisistä jäännöksistä. Aivankuin olisimme tahtoneet selittää toisillemme tai itsellemme — sen, mitä lopullisesti ei kuitenkaan voida selittää. Tai ehkä se ei ollut mitään näistä. Ehkä meitä tietämättämme ajoi vain ihmisen loppumaton halu kiduttaa itseään ja toisiaan. Sitä en tiedä. Tiedän vain, että äkkiä — levollisesti ja selvästi puhellessamme — sukeltautuivat esiin soimaukset ja syytökset, jotka ensimäisinä päivinä olivat nukkuneet kuuron levollisina. Kaikki luonteittemme likaisuus, kaikki millä olin kiduttanut häntä ja hän minua, kaikki mädännäisyys, ja kaikki, mistä olimme puhuneet ennen — oi, vain liian usein — eli uudelleen ja pulppusi huuliltamme vapaaseen ilmaan.