Maud käveli edestakaisin huoneessaan, jossa en ollut käynyt sen päivän perästä, jolloin ilmitulo tapahtui. Itse istuin lampun alla olevassa nojatuolissa ja aloin tuntea uudestaan samaa pelottavaa jännitystä, joka oli täyttänyt minut viimeiset kaksi vuotta. Nousin säihkyen tuoliltani. Meidän välillähän on kaikki jo puhuttu. Mitä vielä voisi olla lisättävää? Silloin Maud hillitsi minua.
— Älä mene, pyysi hän.
Konemaisesti jäin seisomaan ovenrakoon. En tahtonut kuulla mitään ja kuitenkaan en voinut mennä. Ärjäsin vihaisella äänellä:
— Onko meillä vielä enemmän sanottavaa toisillemme?
— Ehkä, vastasi Maud.
Ja lyhyen väliajan perästä tuli lyhyesti, terävästi ja melkein sortuneella äänellä:
— Ethän sinä tiedä mitään minusta?
Se ääni, jolla hän lausui nuo sanat, sai minut säikähtämään. Siinä, mitä hän sanoi oli totta ja tämä totuus ehkä oli minulle arvokkaampi kuin nyt osasin arvatakaan. Maud ehkä on huomannut minkä vaikutuksen hän minuun on tehnyt. Sillä melkein kiivaalla äänellä hän jatkoi:
— Istu! Minä en voi puhua, kun näen sinun seisovan.
— Ethän sinä ole sanonut minulle mitään näinä päivinä, alkoi hän. Sinä olet vältellyt puhua itsestäsi. Sinä olet vältellyt puhua minusta. Sinä olet käyttäytynyt yleensä, aivankuin kaikki nyt jo olisi selvänä. Minä olen rikollinen nainen. Minä olen pettänyt sinua. Sinä odotat minun menevän, ja kun minä kerran olen poissa, ajattelet sinä alkaa uutta elämää.