— Tahdon säästää sinua ja itseäni, sanoin minä.
— Säästää, sanoi hän. Säästää! Mitä meidän tarvitsee toisistamme säästää? Hän vei kätensä hiuksiinsa sellaisella eleellä, jonka muistan niin hyvin niistä tilaisuuksista, jolloin olen nähnyt hänen mielensä olevan kuohuksissa.
— Voit aivan hyvin uskoa minua, Karsten, jatkoi hän. Jos kukaan tahtoisi säästää sinua, niin se olen minä. Ja minä tiedän hyvin, että se mitä minulla nyt on sinulle sanottavaa, kiusaa sinua enemmän kuin mikään muu mailmassa.
Hän vaikeni samassa ja tuntui kuin hän olisi niellyt itkunsa. Kun hän jatkoi, ei ääni enää vapissut.
— Mutta tahdot kai kuitenkin tietää minusta jotain. Sinulla on pitkä elämä elettävänä, sinulla niinkuin minullakin.
Sitten hän jatkoi levollisesti miettien:
— Sinä olet tuominnut minua koko ajan, Karsten. Ja sinä olet tuominnut minua hyvin ankarasti. Etkö vastusta minua nyt? Mitä siitä on hyötyä? Sinä tahdot nyt olla armelias, kun tiedät, ettei sinun kohta tarvitse kärsiä enää minua nähdessäsi. Mutta armeliaisuutesi ei auta sinua. Etkö luule minun kuitenkin tietävän — mitä tiedän? Luuletko minun voivan unhoittaa kaiken sen, mitä olet näinä pitkinä vuosina minulle sanonut? Kuinka usein olen nähnytkään sinun kulkevan miettien ja alakuloisena? Ja etkö luule minun tietävän, missä sinun ajatuksesi silloin liikkui? Minusta sinä ajattelit, Karsten, lakkaamatta ja aina minusta. Istuit vieressäni tai kävelit edestakaisin huoneessani. Lakkaamatta sinä ajattelit minusta ja minkälainen minä olin. Silloin sinä tuomitsit minua, Karsten. Sinä löit murskaksi sen kuvan, jonka kerran olit sydämeesi kätkenyt. Ja sinä teit sen niin perinpohjin, ettet voisi sitä koskaan saada jälleen ehjäksi. Et koskaan, vaikkei sitäkään mikä nyt on tapahtunut, olisi sattunut tulemaan.
— Ja sinä uskallat soimata sillä minua, keskeytin minä hänet. Sinä, joka…
En voinut jatkaa. Katkeruus tukehutti ääneni.
— Minä, joka rakastan toista miestä, jatkoi hän. Minä en soimaakaan
Sinua. Mutta minä olen kuitenkin rakastanut sinua, Karsten.