Alhainen epäilys heräsi minussa. "Hän tahtoisi pitää sinutkin", ajattelin. "Kaikki tuo on vain naisellista. Hän tahtoo voittaa sinut takaisin. Mutta se ei onnistu hänelle." Huomasin paaduttavani sydäntäni ja minä olin iloinen, että voin sen tehdä. Maud jatkoi matalammalla äänellä.
— Se on totta, mitä nyt sanon. Minä olen pettänyt sinua vähemmän kuin luuletkaan. Niin niin, minä olen pettänyt sinua kuitenkin kylliksi. Mutta se sinun täytyy kuitenkin tietää. Kukaan ei ole ottanut minua sinulta, Karsten. Rakkauteni sinuun oli kuollut, kun tapasin — hänet.
— Onko se totta?
— Miksi nyt valehtelisin? Enkö ole valehdellut kyllin paljon? Sinulle, Harrylle, kaikille. Se oli minun suurin virheeni, etten sanonut sitä sinulle silloin, kun totuus selveni minulle. Minä vaikenin silloin. Ja luulottelin tehneeni sen hienotuntoisuudesta sinua kohtaan siksi, että tiesin rakkautesi elävän. Mutta se ei ollut niin, Karsten. Pelkuruudesta minä vaikenin. Vaikenin siksi, etten tiennyt mitä minusta tulisi, jos jättäisin sinut. Enhän osaa mitään. Mitä olisi mahtanut tullakaan? Siksi minä vaikenin. Ja minä sanoin itselleni: "Sinä et enää kohtaa rakkautta. Siihen sinä olet liian vanha." Mutta rakkaus kohtasi minut. Ja enkä ollutkaan liian vanha. Se oli rangaistukseni. — Kiusaanko sinua nyt liian paljon?
— Et, vastasin lyhyesti.
— Sen ymmärrän, jatkoi hän. Oi, te miehet! Te sanotte rakastavanne meitä ja vaaditte, että meidän pitäisi ymmärtää teitä. Mutta kun löydätte naisessa jotain, joka on teille vierasta, kuinka te silloin teette? Te ette aivan yksinkertaisesti tahdo uskoa sitä.
Hän katsoi poispäin tätä puhuessaan ja jotain pahempaa ja ankarampaa kuin häpeänilme oli koko hänen olennossaan, kun hän jatkoi:
— Sinä et tiedä, mitä se minulle maksaa lahjoittaa sinulle rakkauteni, eli sen mitä sinä kutsut siksi. Sinäkin olet kiusannut minua.
Hengähdin syvään, ja siinä mitä hän sanoi ei ollut sanaakaan, jota en uskonut. Sanoin kuitenkin:
— Siis en ollut mieletön enkä erehtynyt aavistuksessani, kun ajallaan tunsin onnettomuuden tulevan.